Arvio: Hapsutukkainen Young sai tunteet pintaan

Rockin genrerajoja rikkova Young vuoroin huudatti, vuoroin hiljensi Helsingin Areenalle tulleita musiikin ystäviä.

Maestro Youngin lämmittelystä vastasi Von Hertzen Brothers, jonka progerock tuntui toimivan varsin mukavasti areenatason tiloissa. Etenkin viimeinen, megalomaanisen kaunis kappale nostatti tunnelman mukavasti kattoon.

Neil Young oli lupaillut Helsinkiin astetta rajumpaa showta ja ensimmäinen puolituntinen vietetäänkin rosoisten sähkökitaroiden surinassa. Ajattelin ennen keikkaa, että tuoleilla katettu "tanssilattia" on Neil Youngin tyylisen orgaanisen pörinärockin kannalta hyvä vaihtoehto, sillä eihän Young ole koskaan ollut sitä parasta tanssimusiikkia. Vaan toisin kävi.

Kuusikymmentäkaksivuotias, resuisiin vaatteisiin pukeutunut herra talloo lavalla hapsutukassaan varsin riehakkaalla meiningillä ja saa tuoleihin hieman ikävästi kahlitulta yleisöltä innokkaan vastaanoton.

Kanadalaissyntyistä legendaa on moitittu ohuen lauluäänensä lisäksi varsin heikkotasoiseksi kitaristiksi, mutta Youngin soitto on enemmänkin mielenkiintoista kuin huonoa ja voittaa yliteknisen tilulilutuuban mennen tullen.

Vaikka Niilo-pappa rokkaa menevästi, koetaan parhaat hetket akustisen kitaran ja huuliharpun säestämien kappaleiden parissa. Heart of Gold toimii kuin junan vessa ja Helpless maalailee nimensä mukaisesti surullisen kauniita avuttomuuden kuvia heleine kitaroineen ja stemmalauluineen.

Varsin pysäyttävissä tunnelmissa ollaan myös Mother Earth -kappaleen aikana, kun areena seuraa hiiren hiljaa Youngin uruilla säestämää biisiä. Helsingin Areenan kokoluokan paikassa tuskin voisi intiimimpään tunnelmaan päästä.

Akustisia kappaleita seuraa taas muutaman veisun mittainen räväkämpi rytistys, joista viimeisin tuo hyvin esille keikan pahimman ongelman. Hidden Path venytetään instrumentaaliväliosilla ja Youngin sooloilulla puuduttavan pitkäksi rallatteluksi, eikä samalta ongelmalta täysin vältytty aiemmissakaan rockpainotteisissa vedoissa.

Encoreiden jälkeen hallilta ulos valuva ihmismassa vaikuttaa pääosin tyytyväiseltä, mutta ilmassa leijuu pieni pettymys, jota kukaan ei muutoin varsin onnistuneen illan jälkeen tohdi mainita ääneen: Hey Hey, My Myta ei areenalla soitettu tällä kertaa.

Teksti: Jose Riikonen