Vihollinen porteilla (Enemy at the Gates)

16.05.2002 17:34

Saksa/USA/Iso-Britannia/Irlanti 2001. Ohjaus & tuotanto: Jean-Jacques Annaud. Käsikirjoitus: Annaud, Alain Godard. Kuvaus: Robert Fraisse. Leikkaus: Noelle Boisson, Humphrey Dixon. Musiikki: James Horner. Lavastus: Wolf Kröger. Pääosissa: Jude Law, Joseph Fiennes, Rachel Weisz, Ed Harris, Bob Hoskins, Eva Mattes. Kesto: 131 min.

Kuka muistaa kymmenen vuoden amerikkalais-italialais-venäläisen yhteistyöelokuvan Sisäpiiri? Sisäpiiristä syntyi tavattoman pitkäpiimäinen ja puuduttava murhenäytelmä. Traagisinta tarinassa eivät olleet sen juonenkäänteet, vaan täysin metsään menneet roolivalinnat. Näyttelijäkaarti, heidän joukossaan Bob Hoskins KGB-pomo Berijana, ei onnistunut puhaltamaan hengen häivääkään perivenäläiseen draamaan.

William Craigin samannimiseen teoksen ja Derek Lambertin Vendetta-kirjan pohjalta ponnistava Vihollinen porteilla on jälleen uusi näkemys itänaapurin lähihistoriasta vierain silmin. Veli venäläiset on tällä kertaa jätetty kokonaan pois tuotantotouhuista, mutta ei Hoskinsia, jonka roolirepertuaari kasvaa itsellään Nikita Hrustsevilla. Ranskalaisohjaaja Jean-Jacques Annaudin sekä tuotantotiimin saksalaisten, jenkkien, brittien ja irlantilaisten aiheena on vuoden 1942 Stalingradin taistelu, toisen maailmansodan dramaattinen käännekohta.

Paimenpoika Uralilta, susia ampumaan oppinut Vasili Zaitsev (Jude Law) saapuu yhdessä aseveljiensä kanssa puolustamaan rauniokaupunkia. Neuvostojoukkojen tilanne on katastrofaalinen, surkeasti aseistautuneet proletariaatin sankarit kärsivät raskaita tappioita natsien tulituksessa.

Kun tarkkajyväinen Vasili onnistuu yksintein ampumaan joukon natsiupseereja, innostuu esikuntakomissaari Danilov (Joseph Fiennes) nuorukaisen kyvyistä. Zaitsev on juuri sitä, mitä puna-armeijaa johtamaan saapunut Hrustsev (Hoskins) on kaivannut: kirkasotsainen sankari, jonka esimerkki on omiaan nostattamaan neuvostojoukkojen tyrehtyneen taisteluhengen uuteen kukoistukseen.

Taistelu Stalingradista saa uuden käänteen tehokkaan tarkka-ampujan ansiosta. Kun natsiarmeija komentaa paikalle oman ampujaässänsä, majuri Königin (Ed Harris), siirtyy Stalingradin taistelun ratkaisu kahden miehen voimainkoitoksen varaan.

Annaud tarjoaa ulkoisesti komeaa, huoliteltua, paikoin dynaamista ja jopa jännittävää elokuvakerrontaa. Samaan hengenvetoon Stalingrad-spektaakkelia voi luokitella myös sisäsiistiksi, kumman haaleaksi ja roolimiehitykseltään täysin käsittämättömäksi kuriositeetiksi.

Elokuvan alun konsepti on kuin suoraan Sotamies Ryanista repäisty. Eipä silti, itsemurhalta maistuvan hyökkäyksen naturalistisiin sävyihin on tuskin kenelläkään, ei edes Spielbergillä, omistusoikeutta. Äijää lakoaa ensi metreillä kuin viljaa, eikä väliä kenen luodeista - jos käännyt karkuun, punakone sylkee lyijyä kasvoille siinä missä sakemannikin. Henkiriepu säilyy vain poikkeuksellisella tuurilla.

Tehokkaan, verenkarvaan alkurynnistyksen jälkeen on tarinan ja sen päähenkilöiden vuoro. Raunioiden seasta ryömii outo parivaljakko, Lahjakkaan herra Ripleyn Jude Law ja Rakastuneen Shakespearen Joseph Fiennes. Aristokraattisen brittisnobi-Juden esiintyminen yksinkertaisena venäläisenä paimenena on kuin yrittäisi todistella Gwyneth Paltrowin sopivan Janis Joplin -elämäkertaelokuvan nimiosaan. Ralphin lahjattomamman pikkuveljen Josephin asepuvun alta tähyilee väkisinkin riimittelijän röyhelöpaitaa, sillä hänen propagandakomissaari Danilovistaan ei irtoa slaavilaista syvyyttä.

Yhtään uskottavampi ei ole Nikitana uhoileva Hoskins, jonka käsitys tulevasta neuvostojohtajasta lähentelee enemmän sanoja suustaan sylkevää sadistia kuin mitään muuta. Muumio-seikkailusta tuttu Rachel Weisz tuo tarinaan turhanpäiväisen triangelidraaman, ja takuuvarma jenkkivahvistus Ed Harris vastaa jännityksestä nerokkaan natsiampujan hahmossa.

Löyhästi tositapahtumiin perustuvaa Vihollista porteilla katsoo suurimman osan aikaa hämmennyksen vallassa. Toisaalta Vasilin ja Königin kaksintaistelussa on kiistatonta imua, toisaalta koko konsepti kahden miehen vallasta ratkaista kokonainen sota loukkaa historian tuntevan katsojan älykkyyttä.

Pahiten leffa lähtee hakoteille juoneen ympätyn rakkaustarinan puhjetessa kukoistukseensa. Öiset ähinät bunkkeripatjalla tuntuvat lähinnä kiusaannuttavilta kollektiivisen kuolonkorinan keskellä. Kaiken kuorrutuksena katsoja joutuu kuuntelemaan James "Titanic" Hornerin volisevaa sävelmattoa, joka omaperäisyyden sijaan tyytyy varioimaan Schindlerin listan tunnistettavaa teemaa.

Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: UIP