Velvet Goldmine

16.05.2002 15:17

Englanti 1997. Ohjaus ja käsikirjoitus: Todd Haynes. Tuotanto: Christine Vachon, Scott Meek ja Michael Stipe. Kuvaus: Maryse Alberti. Leikkaus: James Lyons. Musiikki: mm. Shudder To Think, The Venus in Furs ja The Wylde Rattz. Pääosissa: Jonathan Rhys Meyers, Ewan McGregor, Christian Bale, Toni Collette, Eddie Izzard, Emily Woof, Michael Feast. Kesto: 123 min.

Todd Haynesin (Poison) sukellus 70-luvun glamrock-kulttuurin sydämeen sykkii antaumuksella hikeä, kyyneliä ja muita eritteitä ajan kiihkeän kimallemusiikin tahtiin. Se on tarina myyttisen rokkijumalan Brian Sladen noususta ja tuhosta maailmassa, jossa huumeet muodostivat ruokaympyrän keskeisimmän lohkon ja jossa seksi oli iloista monineuvoisuuden vaihtotaloutta. Slade (Rhys Meyers) on kadonnut salaperäisesti maineensa huipulta lavastetun lavakuoleman kautta, ja kymmenen vuotta myöhemmin reportteri Arthur Stuart (Bale) lähtee hahmottamaan staran vaiheita, palaten samalla omiin ristiriitaisiin nuoruusmuistoihinsa.

Tämä Citizen Kanen mieleen tuova asetelma, jolla tapahtumiin koetetaan saada kriittistä etäisyyttä, tekee tarinasta paikoin vaikeasti hahmottuvan ja töksähtelevän. Siirtyiltäessä ajasta ja myytistä toiseen olennaisuudet tuppaavat hukkumaan. Vähitellen falskiudessaan kiehtova, värikäs keinotodellisuus ja ennen kaikkea hieno musiikki kuitenkin pakottavat katsojan mukaansa.

Palvottu Brian Slade, David Bowien kauniskasvoinen ruumiillistuma, on ikuinen outolintu ja erilainen nuori, jolle meikkaaminen, hameisiin pukeutuminen ja nuoret pojat ovat keinoja välttää sovinnaisuutta hinnalla millä hyvänsä. Tässä päästään ohjaaja Haynesin laajempaan näkemykseen tietynlaisesta poikkeavuudesta eräänlaisena kohtalon sanelemana "välttämättömyytenä": keikaroiva dandiys, sukupuolinen hämäryys, taiteellinen ja tunteellinen herkkyys ja muut perinteisesti homoihin liitetyt piirteet saavat elokuvassa ajattoman myyttisyyden - joskin myös humoristisen - värin. Sladekin on osa poikkeusyksilöiden historiallista jatkumoa (joukossaan mm. Oscar Wilde), jonka yli-ihmisyyteen tähtäävät edustajat saavat ympäristöltä osakseen sekä suurinta kunniaa että irvokkainta kateutta ja julmuutta. Tärkeintä on aina kantaa osansa loppuun asti ja tehdä elämästään paras taideteos.

Velvet Goldminen suureksi rakkaustarinaksi muodostuu Sladen ja toisen rokkitähden Curt Wildin (McGregor) räjähdysaltis suhde, joka on lähteenä miesten hedelmälliselle taiteelliselle yhteistyölle sekä katkerille ristiriidoille. Slade ja Wild, jonka esikuvana voi pitää ainakin Iggy Popia, jakavat musiikillisten näkemysten ohessa vuoteen, mikä ei ajan hengen mukaisesti saa hätkähdyttää edes Sladen vaimoa Mandya (Collette): hän - miehen uskollisin tukija - joutuu vierestä seuraamaan tämän liukumista yhä etäämmäs omiin maailmoihinsa.

Homoelokuvilla ansioituneen Haynesin näkemys 70-luvun vaihtoehtomaailmasta on yllättävän synkkä: ihmiset tuntuvat kuvitelmiinsa eksyneiltä ja irrallisilta zombieilta, jotka ovat valmiita mihin hyvänsä välttyäkseen kohtaamasta todellisuutta. Reippaasti raflaava glam-kulttuuri, joka suuruudenhulluissa lavaperformansseissaan ja vaihtuvissa sukupuoli-identiteeteissään oli ironinen vastaisku naiiville kukkaiskulttuurille, nähdään enemmän tai vähemmän kyynisessä valossa, jossa viisto hymy muuttuu äkkiä irvistykseksi. Huumeiluissa ja homosteluissa ryvetään hieman huvittavastikin alleviivaten. Onneksi Bowiea, Reediä ja muita ajan kunkkuja taitavasti mukailevat kipaleet ja cover-versiot antavat tapahtumille vastustamattoman sykkeen.

Kaikki tämä saa ympärilleen myös lempeän tarunhohteen, kun muistot vertautuvat elokuvan nykyhetkeen, thatcherilaisen kyräilyn ja tasapäisyyden leimaamaan 80-luvun alkuun, jossa ahdistunut reportterimme kirjoittaa juttuaan. Hänen kauttaan yhdeksi elokuvan johtomotiiviksi muodostuu yksilön identiteetin muodostuminen ja sen kohtaaminen. 70-luvun vapaamielinen henki on ollut Arthurille kallisarvoinen mutta vain hetkellinen tilaisuus myöntää homoseksuaalisuutensa avoimesti - aikuisena hän näyttää sulkeutuneen uudelleen kuoreensa, eikä paluu menneisyyteen ole aina helppo. Christian Bale (Naisen muotokuva) on Arthurina sävykäs ja oivaltava.

Myös Rhys Meyers ja McGregor hoitavat roolinsa tyylikkään intohimoisesti, löytäen yhteiskemioihinsa aitoa erotiikkaa, ja Toni Collette (Tahdon naimisiin) onnistuu erinomaisesti katkeroituvana Mandyna. Laahaavuuden ja visuaalisen räiskyvyyden välillä tempoileva elokuva jättää jälkeensä varsin ristiriitaisen, osin kitkeränkin maun, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin kaunis kuva ihmisestä roolien ja odotusten takana - todellisen minuuden löytämisestä ja hyväksymisestä lainahöyhenten, kimalluksen ja ympäristön torjunnan keskellä.

Teksti: Tuuve Aro