Scream 2

15.05.2002 15:23

USA, 1998. Ohjaus: Wes Craven. Käsikirjoitus: Kevin Williamson. Kuvaus: Peter Deming. Leikkaus: Patrick Lussier. Tuotanto: Cathy Konrad, Marianna Maddalena. Pääosissa: Neve Campbell, David Arquette, Courteney Cox, Sarah Michelle Gellar, Jamie Kennedy, Laurie Metcalf, Elise Neal, Timothy Olyphyant.

Screamin ykkösosan opportunistinen reportteri Gale Weathers (Courteney Cox) on kirjoittanut kotipaikkansa kauhutapahtumista bestsellerin, josta on myös tehty elokuva nimeltä Stab. Nuorison seuratessa elokuvateatterissa kyseistä elokuvaa valkokankaan veriteot muuttuvat todeksi, ja pari nuorta saa elokuvan kaltaisen karmean lopun. Scream 2:ssa yleisö katsoo valkokankaalla käytävää kamppailua, me Scream 2:n katselijat katselemme yleisöä katselemassa sitä. Avaus on itse asiassa aika näppärä ja jännittäväkin. Sitten ruvetaan sitomaan lankoja kahden vuoden takaisiin tapahtumiin eli Screamin ykkösosaan. Vuorossa on sarja selittelyjä, joilla saadaan pohjustettua vanhan painajaisen toistuminen.

Uuden kauhutarinan tapahtumapaikkana on Windsorin yliopisto ja sen asuntola, jossa puhelin alkaa taas pahaenteisesti soida. Päähenkilö on sama Sidney Prescott (Neve Campbell), nyt toisen psykopaatin vainon kohde. Ykkösosan kokemusten koulimasta Sidneysta on karissut arkuutta ja kiltteyttä. Hän ei helpolla alistu mielipuolen uhriksi, vaikka tuttuja ja ystäviä ehtiikin kupsahdella ympärillä tiuhaan tahtiin. Tällaisissa kauhuelokuvissa psykopaatti on aina joku täysin yllättävä henkilö. Murhaajaa paljastamatta sanottakoon, että nyt tuo henkilö on valittu poikkeuksellisen typerästi.

Scream oli oikeastaan aika mainio yhdistelmä teinikauhugenren uudelleen lämmittelyä sekä omaan lajityyppiinsä kohdistunutta ironiaa. Ehkäpä aikaa oli myös kulunut riittävästi Halloweenin aloittamasta villityksestä. Screamiä katsoi ihan mielellään. Nyt kun keväällä on ollut tarjolla myös elokuva Tiedän mitä teit viime kesänä, Screamin uudelleen tuleminen ei innosta; samaa stooria ei enää tahdo jaksaa. Jokunen onnistunut vitsi (Stab-elokuvan osajako) ja muutama piinaava kohtaus (esimerkiksi kamppailu äänieristetyssä radiostudiossa) on silti saatu kirjoitettua mukaan muuten varsin lapselliseen tarinaan.

Wes Cravenin nimi yhdistetään yleensä B-luokan kauhuelokuviin. Cravenin Painajainen Elm Streetillä nousi aikoineen todelliseksi hitiksi, joka poiki lukuisia jatko-osia. Scream 2:n on kaikkine kliseineen tälle teinikauhun lajityypille uskollinen. Käsivarakamera on yhtä kuin murhaajan silmät hiipiessään uhrien perässä ennen iskemistä. Tunnelmat vaihtuvat rauhallisesta suoraan terroriin. Katsoja tietää, että jokaista suvantojaksoa seuraa aina jotakin hirvittävää. Naamiaisasuisen murhaajan ja hänen uhriensa kamppailuista ja takaa-ajoista tulee loppua kohti yhä pidempiä. Rankimmat kohtaukset tapahtuvat tietysti öiseen aikaan. Vainoharha täyttää kaikkien mielet, koska syyllinen voi oikeastaan olla kuka vain.

Peter Deming kuvasi mm. David Lynchin Lost Highwayn, jonka paranoidinen kuvamaailma oli kiehtova. Scream 2:ssa Deming ei ole päässyt pätemään kekseliäisyydellään vaan kuljettaa kameraa kierrellen, kaarrellen, hiipien ja välillä nopeasti iskien - yhtä kaavamaisesti kuin muutkin saman lajityypin kuvaajat. Teinikauhusta pitävät todennäköisesti tykästyvät myös Scream 2:een, mutta aiheen uutta ideointia etsivät tuskin innostuvat.

Teksti: Minna Karila