Scream

15.05.2002 15:22

USA 1997. Ohjaus: Wes Craven. Käsikirjoitus: Kevin Williamson. Kuvaus: Mark Irwin, A.S.C, C.S.C. Leikkaus: Patrick Lussier. Lavastus: Bruce Alan Miller. Tuotanto: Cary Woods ja Cathy Konrad. Pääosissa: Neve Campbell, Rose McGowan, Courteney Cox, Skeet Ulrich, Matthew Lillard, Drew Barrymore, Henry Winkler.

Wes Craven on kierrättänyt yhteen läjään aimo annoksen takavuosikymmenien teinikauhuelokuvien kliseitä, ympännyt ne trillerijuoneen ja lisännyt kirjoittaja Kevin Williamsonin kanssa mukaan aimo annoksen parodiaa, itseironiaa ja komiikalla osin dempattuja kauhushokkeja. Tuloksena on 90-luvun puolivälin paremman puolen kauhuelokuva Scream, joka on toisaalta kauhugenren nostalginen tivoli ja taas toisaalta tuttujen käänteiden kierrätyskeskus.

Drew Barrymore piipahtaa esittämässä Caseytä, jonka käheä-ääninen soittaja ajaa hermoromahduksen partaalle ja lopulta hengiltä. Tytön koulukaverit etunenässä vuoden takaisesta äitinsä murhasta toipumassa oleva Sidney (Campbell) ottavat tiedon vastaan ristiriitaisin tuntein. Pelottelumaskiin sonnustautunut tappaja alkaakin yllätyksellisesti ahdistella Sidneytä ja kohta veitset välkkyvät ja reportteri Galen (Cox) teoria Sidneyn äidin murhaajan vapaalla olemisesta ottaa tulta.

Wes Cravenin teoksessa on vahvana parodinen ja itseironinen sävy. Henkilöhahmot viittaavat ja lainaavat tuon tuostakin kohtauksia pelotteluelokuvista ja ovat tuntevinaan jopa oman tarinansa käänteet. Kuitenkin Craven paneutuu itse kauhushokkeihin melkoisella pieteetillä, joten koominen tunnelma katoaa välillä kuin maan nielemänä. Tietenkin genren taitajat voivat lukea näissäkin kohdin leffaa kuin eilispäivän lehteä, koska kaavoista ei pääse pois vaikka niille irvailisikin. Amerikassa kun ollaan.

Toisen vakavamman sävyn voidaan nähdä Screamissa jopa asettavan jonkinlaiseen ristivaloon elokuvaväkivallan vaikutukset, joista elokuvan teot osittain kumpuavat. Tämä onkin toisaalta melkoinen oravanpyörä Cravenin itse mässäillessä minkä ehtii.

Näytteleminen jatkaa kyllä melkoisen tarkkaan genren perinteitä. Teinit vääntävät vitsiä ja kohauttelevat olkapäitään naapurustossa riehuville veriteoille kunnes on aika könytä paita veressä ja repiä naamat kauhun irveeseen. Frendeistä tuttu Cox esittää pirteästi ärsyttävää toimittajaa, Campbell synkistelee tylsähkönä sankarittarena, McGowan jatkaa Doom Generationista tuttua sarkasmia ja miespuoliset nuorukaiset sekoilevat teini-idiootteina. Arquette on tosin miellyttävä poliisina ja Fonzie-Winkler piristävä yllätys epäonnisena rehtorina.

Wes Craven ei siis juurikaan käännä uutta lehteä kahuelokuvan historiassa, vaan jauhaa entisen materiaalin massaksi ja tekee siitä entisten päälle uuden pinnan. Scream viljelee jo tuttua kuvastoa ja räiskii sen fiktiivisyydestään tietoisena katsojan silmille. Miettikääpä vaan vaikka leffan nimeä Scream (huuto) ja tappajan naamarin maalaustaiteellista yhteyttä.

Teksti: Jari Rantala