Sata sukupolvea

15.05.2002 15:21

Suomi, 1999. Ohjaus: Markku Tuurna. Kuvaus: Heikki Färm. Leikkaus: Riitta Poikselkä. Tuotanto: Tero Kaukomaa. Kesto: 60 min.

Dokumentteja esiin nostava elokuvateatteri Andorra on sijoittanut Markku Tuurnan Sata sukupolvea -dokumentin ensi-illan sopivasti eläinten viikolle. Ensiesityksen päätteeksi Andorrassa pidetään paneelikeskustelu turkistarhauksesta, jossa keskustelijoina ovat mm. europarlamentaarikko Heidi Hautala, turkistarhaaja Leena Pitkänen, eläintensuojelija Salla Tuomivaara ja ohjaaja Markku Tuurna.

Markku Tuurna on taustaltaan lehtitoimittaja, joka 90-luvun alussa vaihtoi lehtikirjoittamisen Taideteollisen korkeakoulun elokuvaopintoihin. Viiden lyhytelokuvan jälkeen Tuurna on saanut valmiiksi tunninmittaisen, varsin perinteista dokumenttimallia noudattavan työnsä. Sadassa sukupolvessa näkökulma on 23-vuotiaan Lassen, joka päättää jatkaa sukunsa perinnettä ja ryhtyä tarhaajaksi. Lasse on maalaisjunttien vakioita: hieman hidas, hurjan hyväntahtoinen mutta samalla päättäväinen nuori mies, joka haluaa elää ja tulla toimeen omillaan. Joutohetkinä hän katselee televisiosta amerikkalaisia komediasarjoja ja heittää kavereidensa kanssa huulta. Tarhaaksi hänen luonteensa on hiukan ristiriitainen: hän lepertelee vastasyntyneille ketunpoikasille, mutta nylkee ne myöhemmin vailla minkäänlaisia omantunnontuskia. Toisaalta maaseudulla suhde teuraseläimiinkin on realistisen kiihkoton: niistä pidetään huolta mutta kaikki hyväksyvät sen, että niiden elämäntehtävä on päätyä ihmisten ruokapöytään. Urbaaneilta kettutyttöiltä puuttuukin itseltään usein kosketus maaseudun elämään; on jopa helpompaa panna itsensä sokeasti likoon sellaisen asian puolesta, josta itse ei niin hirveästi tiedä.

Tuurnan dokumentti nojaa tarhauksen arkisiin askareihin tuomatta enemmin esille elinkeinon vastustajia. Dokumentti ei rakenna ilmeistä vastakkainasettelua kettutyttöjen ja tarhaajien välillä, vaikka tarhaiskuista luonnollisesti puhutaan. Tämän räikeän vastakkainasettelun puute herättääkin kysymyksiä: katsojalla on mahdollisuus itse arvioida, onko tarhaus eläinrääkkäystä ja siten moraalisesti tuomittavaa, vai onko se vain yksi elinkeino, jonka eläintensuojelijat ovat kiihdyksissään menneet leimaamaan kestämättömäksi julmuudeksi.

Tuurna itse sanoo, että näytettyään valmiin dokumentin sekä tarhaajille että eläinsuojelijoille palaute oli yllättävä. Tarhaajien mielestä dokumentti kuvaa heidän elinkeinoaan rehellisesti ja avoimesti; eläintensuojelijoiden taasen totesivat sen osoittavan kaikki mahdolliset turkistarhaukseen liittyvät epäkohdat. Nämä keskenään ristiriitaiset lausunnot todistavat, että Tuurna on onnistunut olemaan asettumatta suoraan kummankaan puolelle. Kaikenkaikkiaan dokumentti on hieman pitkäveteinen. Maalaismaisemia säestää Jussi Tuurnan säveltämä musiikki, joka on juuri sellaista mikä luonto- ja maaseutukuvausten taustalla yleensä soi. Pisteet siitä, ettei Sata sukupolvea lähde esittelemään tarhauksen iljettäviä yksityiskohtia, vaikka eläintensuojelivat saattavat silti saada dokumentista uutta raivoa. Mutta ne, jotka olivat suunnitelleet kettuturkin ostamista, ostavat sen kyllä Tuurnan elokuvan nähtyäänkin.

Teksti: Minna Karila