Matkalla

Matkalla

On the Road, USA 2012. Ohjaus: Walter Salles. Käsikirjoitus: Jose Rivera, Jack Kerouacin romaanin pohjalta. Tuotanto: Charles Gillibert, Rebecca Yeldham. Kuvaus: Eric Gautier. Leikkaus: Francois Gédigier. Pääosissa: Sam Riley, Garrett Hedlund, Kristen Stewart, Kirsten Dunst, Viggo Mortensen, Tom Sturridge, Amy Adams, Steve Buscemi, Alice Braga. Kesto: 137 min.

Niille katsojille, jotka janoavat nostalgiaa, runoutta ja romantiikkaa, Walter Sallesin uutuus on herkkupala.

Brasilialaissyntyinen Salles (s. 1956) eläytyi kapinallisen sielun ratkaisevaan matkaan jo nuoresta Che Guevarasta kertovassa Moottoripyöräpäiväkirjat -elokuvassaan 2004; tällä kertaa sukelletaan amerikkalaisen beat-sukupolven tuntoihin 1950-luvulla. Matkalla-elokuvan näkökulma on korostetun romantisoitu, jopa siloiteltu – silti elinvoimainen elokuva vakuuttaa.

Jazz, vapaa seksi, Dostojevski ja huumeet. Siinä resepti josta Jack Kerouac, kirjassa ja elokuvassa nimellä Sal Paradise, ja Dean Moriartyksi nimetty Neal Cassady, eivät ole saada tarpeekseen. Pakko on lähteä, ja tärkeintä on matkanteko. Vuonna 1949 Paradise (Sam Riley) vastaa karismaattisen toverinsa (Garrett Hedlund) kutsuun: alkaa vaellus halki Amerikan mantereen kylien ja kaupunkien, eri yhteiskuntaluokkien, elämäntyylien ja kovien koettelemusten.

Matkaa tehdään yksin ja yhdessä; avolavakuorma-autoissa jaetaan viina ja mehevät kaskut, puuvillapellolla ansaitaan rahat yösijaan. Naisia piisaa, Meksiko kutsuu. Nuorten miesten välinen ystävyys on parhaimmillaan uskollista rakkautta, mutta narsismi ja päihteet vievät heitä erilleen. Koko ajan Paradisen mukana seuraa muistikirja.

Kerouacin vuonna 1957 julkaisema omaelämäkerrallinen On the Road – Matkalla on intohimoisten nuortenmiesten kirja, ja sellaisena myös avoimen seksistinen. Naiset ovat panopuita, elättäjiä tai pikkuvaimoja: hidasteita jotka jätetään jälkeen kun siltä tuntuu. Romantikko Salles on muokannut naiskuvasta modernimman, ja niinpä nämä kaunottaret ovat myös omilla aivoillaan ajattelevia, samastuttavia subjekteja. Kristen Stewartin (Lumikki ja metsästäjä) näyttelemä villi Marylou antaa tien ja elämän viedä eikä ole moksiskaan ryhmäseksistä liikkuvassa autossa, kun taas Kirsten Dunstin (Melancholia) ruumiillistama hyvän perheen tyttö Camille edustaa keskiluokkaisia toiveita, jotka yhä uudestaan murskautuvat Moriartyn levottomiin jalkoihin.

Francois Gédigierin dynaamisesti leikkaama elokuva vangitsee ajan hengen koukuttavalla kiihkolla. Kamera rynnistää New Yorkin jazz-luoliin keskelle Charlie Parkerin kuumia rytmejä, Benzedrine-pöhnäisiä orgioita ja luovaa hulluutta, joka ajaa parikymppiset oman tiensä etsijät lähelle reunaa ja reippaasti sen yli. Tuloksena on sekä vallankumouksellista kulttikirjallisuutta että angstista rappiota ja syvää onnettomuutta.

Vuoden takaisessa elokuvassaan Howl – Huuto -ohjaaja Rob Epstein kuvasi Allen Ginsbergin heräämistä runouden, ja oman homoseksuaalisuutensa, mahdollisuuksiin. Myös Sallesin elokuvassa Ginsberg alias Carlo Marx (Tom Sturridge) on lempeä tulisielu, jonka yksipuolinen rakkaus ystäväänsä Moriartya kohtaan ei suinkaan tukahduta hänen luovuuttaan vaan synnyttää yhden aikansa tunnetuimmista teksteistä, pakahduttavan runoelman Huuto (1955).

Lahjakas nuori brittinäyttelijä Sam Riley (Brighton Rocks) on Sal Paradisen osassa oivallinen, eikä jälkeen jää Garrett Hedlund rakastettavan renttumaisena naistenmiehenä. Mainion sivuroolin maalla asustavana ja huumeita kiskovana boheemiäijänä Old Bull Leenä tekee Viggo Mortensen. Myös vanha kunnon Steve Buscemi piipahtaa kuvassa himokkaana homppelina, joka onnistuu rikkomaan pääparin välit.

"Kaikki ihmiset ovat myös unelmoijia. Unelmat sitovat ihmiskunnan yhteen", Kerouac kirjoittaa. Jotakin tästä haikeasta asenteesta on tarttunut Sallesin esteettiseen elokuvaan.

Teksti: Tuuve Aro