Syvänsininen meri
Syvänsininen meri |
The Deep Blue Sea, Britannia/USA 2011. Ohjaus: Terence Davies. Käsikirjoitus: Davies – Terence Rattiganin näytelmästä. Tuotanto: Sean O’Connor, Kate Ogborn. Kuvaus: Florian Hoffmeister. Leikkaus: David Charap. Pääosissa: Rachel Weisz, Tom Hiddleston, Simon Russell Beale, Ann Mitchell. Kesto: 98 min.
Brittinäytelmäkirjailija Terence Rattigan kirjoitti joukon suuren suosion saavuttaneita näytelmiä, joista nimekkäimmät syntyivät 1940- ja 50-luvuilla. Ylemmän keskiluokan elämänmenoa kuvanneen Rattiganin teoksista on filmatisoitu muiden muassa näytelmät The Winslow Boy, The Browning Version ja Separate Tables.
Nyt on vuonna 1952 ensi-iltansa saaneen Syvänsinisen meren vuoro. Se on kuvaus nuoren rakastajan takia iäkkään tuomariaviomiehensä (Simon Russell Beale) jättäneestä Hesteristä (Rachel Weisz), joka elokuvan alussa epäonnistuu itsemurhayrityksessään.
Tapahtumat sijoittuvat sodanjälkeiseen Lontooseen. Naapureiden pelastama Hester haluaa salata tekonsa puolijuopolta rakastetultaan, Freddieltä (Tom Hiddleston), joka ei ole osannut sopeutua jälleenrakennussukupolven arkeen jännittävien lentäjä-ässävuosiensa jälkeen.
Totuus tulee kaikesta huolimatta julki, eikä Freddie osaa suhtautua siihen alkuunkaan. Rakkauden raunioilla erilaiset näkemykset, kokemukset ja tietenkin luokkaerot osuvat kipeästi toisiinsa.
Syvänsininen meri tarkastelee intohimoisen romanssin jäähtymistä, järkeä, tunteita ja häpeää. Terence Daviesin ohjaama elokuva pysähtyy Hesterin romanttisen epäuskon äärelle pohdiskellen, investoivatko naiset miehiä enemmän ideaaliin kokonaisvaltaisesta rakkaudesta.
Rattiganin vastaus on kovin vanhanaikainen ja siksi epäkiinnostava, mikä vie pohjaa myös elokuvan muulta mielekkyydeltä. Epookin yleisvaikutelma on tästä näkökulmasta melkoisen tunkkainen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Davies ei ole jostain syystä osannut antaa kuluneelle keitokselle tippaakaan modernimpaa makua.
Sodanaikaiseen Lontooseen liittyvä nostalgia on tuttua huttua monista peribrittiläisistä elokuvamuisteloista. Daviesin syntilistaan ei sentään liity sentimentalisointia, vaikka tunnelma aika ajoin hartaaksi kohoaakin.
Neljän seinän sisäinen näytelmällisyys tekee Daviesin elokuvasta valitettavan jäykän, jopa puisevan. Käsikirjoitus on pyrkinyt häivyttämään asetelmallisuutta ja osoittelevuutta, mutta sen sijaan poistot ovat kohdistuneet aivan vääriin osoitteisiin.
Päähenkilöiden motiivit ja taustat jäävät kysymysmerkeiksi, mistä syystä draaman peruskysymyksiin ei löydy tyydyttäviä vastauksia. Tämä heijastuu suoraan näyttelijätyöhön: aina ihana Rachel Weisz yrittää parhaansa olosuhteissa, jotka sallivat parhaimmillaankin vain pelkän luonnostelevan roolitulkinnan.
Teksti: Outi Heiskanen
