Isovanhempien tuki herättää ristiriitaisia tunteita

MTV3 - Linda Pukka, Kerkko Laakso

Isovanhemmat ovat jälkeläisilleen yhä tärkeämpi taloudellinen turva.

Isovanhempien taloudellista osallistumista lastensa perheen kuluihin ei ole tutkittu paljon, mutta viitteitä on siitä, että erityisesti viime laman jälkeen monista isovanhemmista on tullut lapsiperheille jonkinlainen vararahasto.

Sosiologian professori Terhi-Anna Wilska Jyväskylän yliopistosta kertoo muutoksen johtuvan osin kohentuneesta rahatilanteesta.

- Isovanhemmilla on kertynyt vaurautta ihan eri tavalla kuin aikaisemmilla sukupolvilla, joten he maksavat mielellään. Isovanhemmat jopa tyrkyttävät apua, Wilska kertoo.

Vanhempien kukkaro taas ei ole lihonnut samaan tahtiin.

- Lapsiperheiden tulotaso ei ole kohentunut ihan samassa suhteessa, kuin vähän vanhempien ikäluokkien. Toisaalta lapsiperheet myös elävät yhä kuluttavampaa elämää, lapsille siis halutaan hirveästi kaikkea materiaalista hyvää, Wilska pohtii.

"Minä olen mahdollistanut tämän"

Kohentuneesta rahatilanteesta johtuen isovanhemmilta on myös helppo pyytää, eikä se tunnu vanhemmista häpeälliseltä. Avustukset voivat kuitenkin nostaa pintaan ristiriitaisia tunteita.

- Lapsen vanhemmat voivat tuntea syyllisyyttä, vaikka avusta kiitollisia ovatkin, Wilska selittää.

- Tunne voi nousta etenkin, jos isovanhempi avustaa huolettomasti, mitään vastinetta pyytämättä. Silloin tulee tunne, että pitäisi jotenkin korvata. Myös epäilyt isovanhempien rahojen riittämisestä voivat herättää syyllisyyden tunteen.

- Mummin tai ukin voidaan luulla odottavan, että rahallisella avulla saa oikeuden myös vaikuttaa perheen kulutustottumuksiin. Suomessa ollaan kuitenkin aika ydinperhekeskeisiä, eikä ajatella, että isovanhemmilla olisi luontainen oikeus päättää asioista.

Wilskan mielestä avustuksen saamisesta ei pitäisi potea syyllisyyttä. Hänen mukaansa isovanhemmat auttavatkin mielellään - usein siksi, etteivät osaa itse nauttia varallisuudestaan suoraan.

- Vanhemmat ihmiset eivät osaa nauttia rahan käyttämisestä itseensä, mutta voivatkin saada mielihyvää eräänlaisesta sijaiskuluttamisesta. Isovanhemmat ajattelevat, että "minä olen mahdollistanut tuon".

- Ja onhan se ihan osa ihmisluontoa, että haluaa turvata jälkikasvunsa mahdollisimman pitkälle. Sehän on syvästi inhimillinen piirre.

Aiheesta lisää Väestöliiton Pari & Perhe -lehdessä