"Viiltely toi hetkellisen helpotuksen ahdistukseeni"

MTV3 - Inka Haukka

Turkulainen Suvi (nimi muutettu) aloitti itsensä viiltelyn 21-vuotiaana. Taustalla oli jo useita vuosia jatkunut syvä masennuskierre, josta nuori nainen ei kokenut löytävänsä ulospääsyä. Nyt 25-vuotias Suvi muistelee ensimmäistä viiltelykokemustaan.

– Olin sinä päivänä jotenkin todella syvällä mustissa ajatuksissani. Söin ensin valtavan määrän lääkkeitä ja siinä sekavassa tilassa ryhdyin viiltelemään käsiäni partaterällä.

Suvin mukaan ennen ensimmäistä viiltelykokemusta hän oli itse asiassa aina vierastanut koko ajatusta itsensä vahingoittamisesta.

– Siinä tilanteessa se vaan jotenkin tapahtui itsestään. Oli niin paha olla, että tuntui siltä, että on yksinkertaisesti pakko tehdä jotain.

Lääkkeiden yliannostuksen ottanut Suvi kiidätettiin sairaalaan. Häpeä ja syyllisyys olivat päällimmäisinä mielessä, kun vanhemmat tulivat sairaalaan katsomaan tytärtään.

Suvi vakuutti vanhempansa siitä, ettei vastaavaa tulisi enää koskaan tapahtumaan.

"Salainen tapa purkaa tuskaa"

Sairaalasta pääsyn jälkeen Suvi ei viillellyt itseään useisiin kuukausiin. Ajatus kävi kuitenkin viikoittain mielessä.

– Jotenkin sitä mahdollisuutta viiltelystä pyöritteli mielessään aina, kun ahdistus iski.

Lopulta Suvi toteutti taas ajatuksensa käytännössä. Hän kertoo kokeneensa, että itse viiltelytilanteessa hän tunsi helpotuksen oloa.

– Koin, että se kauhea henkinen paha olo helpottaa, kun sen siirtää fyysiseksi kivuksi. Heti viiltelyn jälkeen kuitenkin iski kauhea syyllisyys, sitten häpeä

Suvin mukaan asiaa oli vaikeaa myöntää edes itselleen.

– Tuntui nololta, että on valmis tekemään noin rankkoja asioita itselleen

Ensimmäisinä kertoina Suvi muistaa ajatelleensa, että viiltely auttaisi muita näkemään ja ymmärtämään hänen tuskansa. Pikkuhiljaa viiltelyssä ei kuitenkaan ollut kyse huomionhausta, vaan se muuttui enemmänkin omaksi salaiseksi tavaksi purkaa tuskaa.

Ei vain teinien ongelma

Suvi uskalsi ensimmäistä kertaa tunnustaa suuresti häpeämänsä asian ystävälleen muutama vuosi sitten.

– Silloin kykenin ajattelemaan asiaa selvemmin. Tajusin etten halua elää tämän asian kanssa koko loppuelämääni. Kerroin asiasta ystävälleni, joka ottikin asian ihan hyvin. Hän ei mollannut tai saarnannut, kertoi vain olevansa aina tukena.

Suvi teki ystävänsä kanssa sopimuksen, että hän soittaisi aina ystävälleen, kun ajatus viiltelystä hiipi mieleen.

Suvi ei ole viillellyt itseään pariin vuoteen. Hän kuitenkin myöntää, että ajatus viiltelystä käy aina silloin tällöin hänen mielessään.

– Aiemmin ajatus viiltelystä oli mielessä viikoittain. Nykyään sitä tulee ajateltua ehkä kerran parissa kuukaudessa, mutta enää en toteuta ajatusta.

Suvilla on lähipiirissä tällä hetkellä muutamia ihmisiä, muun muassa oma avopuoliso, jotka tietävät hänen menneisyydestään.

– Silloin kun synkkinä hetkinä ajatus viiltelystä hiipii mieleen, saatan esimerkiksi kertoa avomiehelleni, että nyt sellainen ajatus taas kävi päässä. Se helpottaa, että näin vaikeaa asiaa voi purkaa jonkun läheisen kanssa. En enää häpeä sitä, että minussa on tällainen piirre.

Itsensä viiltely ajatellaan usein nuorten tyttöjen ongelmana. Suvi toivoo, että tähän ajattelumalliin tulisi muutos.

– Moni vanhempi saattaa hävetä viiltelyä, koska se mielletään ikään kuin teinityttöjen ongelmaksi. Itse ainakin häpesin asiaa myös tämän vuoksi.

Suvi uskoo, etteivät ajatukset itsensä viiltelystä välttämättä häviä koskaan täysin hänen mielestään. Hän vertaa viiltelyä anoreksiaan, jonka kanssa eletään usein loppuelämä, vaikka ulkopuolisesti ihminen vaikuttaisi terveeltä.

– Olen hyväksynyt sen, että tämä asia ei välttämättä häviä koskaan. Voimaa saan kuitenkin siitä, että minulla on lähellä ihmisiä, joiden kanssa voin puhua silloin kun tulee oikein synkkä hetki.

Resepti viiltelyä epäileville vanhemmille: Juttele, juttele ja juttele