Siellä mekin juoksimme, itkimme ja kiipeilimme

Totta kai mekin lähdimme juoksemaan Leijonia torille kuljettaneen bussin perässä, vaikka kotona olimme huutaneet lapsille, että "TORILLE EI SITTEN MENNÄ, KÄDESTÄ PIDETÄÄN KIINNI, KUKAAN EI JUOKSE MIHINKÄÄN, ONKO SELVÄ?"

Bussin perässä Senaatintorin kupeessa juostessa oli vielä väljää. Nauratti: Eihän täällä mitään tungosta ole! Juostaan aitojen yli ja noustaan ikkunalaudoille, sieltä näkee!

Nelivuotias piti tiukasti kädestä "Äiti miksi me juostaan?". "No kun NE on nyt tuossa, katso tuolla on se, joka teki maalin…tuolla on pokaali, POKAALI, ME OLLAAN PARHAITA, KATTOKAA NYT!"

Suurin pelkoni on kadottaa lapsi, ja sadantuhannen ihmisen meressä se on lähempänä todennäköistä kuin yleensä elämässä. Olimme teipanneet lasten selkään puhelinnumerot, ja taskussa oli köysi. Tiukan paikan tullen olisimme köyttäytyneet yhteen.

Kauppatorilla menetimme kontrollin. Ihmismassa päätti puolestamme, ja massa halusi ainoastaan eteenpäin. Samaan aikaan oli pakko väistää torille kurvannutta bussia. Lapsi alkoi itkeä. Paniikki kuristi kurkkua.

– Ei me mihinkään väistetä, etkö sä nää, ettei täällä mahdu, huusi yksi mies.

Lähellä massan reunaa ihmiset antoivat juuri sen sentin verran tilaa, että pääsimme ahtautumaan ulos.

Sydän hakaten hoipertelimme takaisin Senaatintorille. Siellä ei ollut screeniä, sieltä ei nähnyt mitään.

Esplanadilla väki väljeni ja rohkeus palasi. Halusimme nähdä edes vilauksen "niistä", eli kiipesimme kahvilan tuoleille lapset olkapäillä. Kauppatorin screen näkyi pienenä, lavaa ei laisinkaan. Huudon volyymistä päättelin, että lavalla on Granlund.

Kevytrakenteinen tuoli alkoi huojua, lapsi kirkua, ja paniikki oli jälleen seuranamme.

Kotona tv:n ääressä nauratti ja oli taas helppo hengittää ja huutaa "KATTOKAA TUOLLA ME JUST OLTIIN. ME SELVITTIIN SIITÄ!"

Sanna Pietiläinensanna.pietilainen(at)mtv3.fi