Poikkeuspankkiiri Björn ”Nalle” Wahlroos sai taas, mitä halusi.

Muutama kantikas töräytys tasa-arvon ihmemaassa Ruotsissa, ja tuohtuneimmat palstojen tahrijat varoittavat Suomenlahden molemmin puolin jopa pohjoismaisen yhteiskuntarauhan horjumisesta.

Ei ole mikään salaisuus, että suuromistaja Wahlroosin mielestä valtaosa meistä toimittajista on idiootteja, joiden aivojen toimintakykyä voi verrata nokareeseen lämmintä voita. Näitä nokareita ylistetty talousnero tökkii sanan säilällä tasaisin väliajoin ja saa aikaa monenlaista äkämöintiä. Itse asiaa, tässä tapauksessa kohtuuden kunnioittamista, tämä ”tsuurnalistinen” kiukuttelu ei vie piiruakaan eteenpäin.

Huippujohtajien korvauksiin liittyvä kiihkoton kohtuuskeskustelu on hyvää ja tarpeellista. Viimeistään viimeisimmän kohun jälkeen pitäisi kuitenkin ymmärtää rajata Nalle, Nallen omaisuus ja Nallen töräytykset, näiden pohdintojen ulkopuolelle.

Pohjoismaisen rahoitusjärjestelmän kummisetä yrittää tehdä kasaamallaan mammonalla itsestään ainakin ulkoisesti aatelisempaa kuin kaikki degeneroituneet brittiaateliset yhteensä. Se hänelle suotakoon. Jollain tavalla meidän jokaisen on saatava hoitaa henkilökohtaisia traumojamme.

Samassa rytäkässä Wahlroos kuitenkin myös johtaa keskustelua johtajien palkkaylilyönneistä väärille raiteille. Sen hän tekee yhtä tehokkaasti kuin arvon kansanedustajat Jussi Halla-aho ja Teuvo Hakkarainen tappavat järkevän mielipiteiden vaihdon ulkomaalaispolitiikasta. Tällaista torpedointia on turha suoda kenellekään.

Tarvitaan parempia pelaajia. Sellaisia, jotka potkivat samaan maaliin yhteiskunnan suuren enemmistön kanssa.

Miksi esimerkiksi hyvän pelisilmän ja kansainvälisen kokemuksen omaavat veteraanipomot eivät ota aktiivista roolia, kun väittely yrityselämän ykkösketjun ansioista käynnistyy. Miksi he eivät rykäise, kun Suomen jokasyksyisessä verotietoihin pohjaavassa palkkapornossa sotketaan kaikki sotkettavissa oleva.

Jos unohdetaan valtionyhtiöt, päätösvalta johtajien palkkauksesta kuuluu suvereenisti yritysten hallituksille ja omistajille. Se kansan valitsemien poliitikkojen ja meidän kansaa valaisevien toimittajien on hyvä aina muistaa. Mutta samaan hengenvetoon on syytä alleviivata, että yrityksen mainetta ratkaisevasti tahraavat ja tarpeetonta yhteiskunnallista kammiovärinää aiheuttavat ylilyönnit eivät voi palvella minkään puulaakin, sitä luotsaavan toimitusjohtajan tai sen omistajien etua.

Juuri siksi hyvällä arvostelukyvyllä varustettujen yritysjohtajien, omistajien ja yrittäjien pitäisi toimia avoimen ja asiallisen palkitsemiskeskustelun avaajina. Duunari ja patruuna hyötyvät molemmat kaikkia kohtuullisesti koskevasta kannustinjärjestelmästä, joka parantaa yrityksen tuloskuntoa ja tuottaa lisäarvoa.

Toki puhetta riittää jo nyt ristiin niin metsästä, puista kuin aluskasvillisuudestakin. Joskus havainnot ovat hyviä, mutta ne kohtaavat ja tuottavat tuloksia liian harvoin.

Poliitikot rustaisivat mielellään palkkakattoja. Ne eivät toimi, mutta ne vetoavat äänestäjiin, jotka useimmiten pettyvät, koska uhoa on enemmän kuin tekoja.

Yritysten suljetuissa kabineteissa taas räätälöidään monimutkaisia kannustimia, joista tavallista terävämpikään ei ota selkoa ja joista syntyy väkisin kuva, että johtokuntakerroksissa keskitytään varmistelemaan itselle ja kavereille mahdollisimman nousujohteista ansiokehitystä.

Julkisuus puolestaan suoltaa kiimaista kateutta kiihdyttäviä pölhövertailuja. Ne lisäävät vain synkkyyttä lähiöiden lenkkipoluilla ja herättävät ivallista hörötystä Wahlroosia ihailevissa metsästysseurueissa.

Yksi hyvä referenssimaa vauraalle, mutta slaavilaisen tuhoavan kateuden syövyttämälle Suomelle on vielä vauraampi Sveitsi. Siellä rahan tekemistä arvostetaan yli kaiken, mutta vielä senkin yli käkikellomaassa paheksutaan meidän Nallemme kaltaisia keikareita.

Zürich-järven rannalla onnistujalla saa olla paljon rahaa, mutta oikea onnistuja ei levittele hillojaan turhaan. Talo voi maksaa miljoonia, mutta sen ei pidä näyttää miljoonatalolta.