Lex Hollon piinapenkissä Leo-Pekka Tähti

Lex Hollon piinapenkki -sarjassa kysytään ajankohtaisilta urheilupersoonilta suoria ja tinkimättömiä kysymyksiä. Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä. Tänään haastattelusarjan vuorossa on maailman paras pyörätuolikelaaja Leo-Pekka Tähti.

Viime viikonloppuna käytiin Ruotsi-ottelu, miten korkealle tuo nousee kelaajan arvoasteikolla?

- Onhan se tapahtumana todella hieno. Varsinkin silloin, kun se on Helsingissä. Ilman muuta Ruotsi-ottelu on yksi kauden kohokohdista. On hienoa, että kelausottelu on nyt ihan virallisesti mukana maaottelun ohjelmassa.

Kuuma puheenaihe viikonlopun jälkeen on ollut olympiastadionin uusi rata kaarteineen, mitä mieltä sinä olit niistä?

- Nehän on ihan katastrofaalisen huonot, kelaukseen vielä erityisesti. Kaarteessa on kaksi eri sädettä ja kelaustuolin ohjauslaite on tehty tismalleen yhdelle säteelle. Ohjaaminen oli käytännössä mahdotonta. Ruotsin kaverit sinkoilivat 800 metrillä välillä ihan ulkoradoille, se oli kyllä melkoista akrobatiaa. Onhan se aika kamalaa, että juoksijatkin ovat sitä paljon arvostelleet, mutta EM-kisat pitäisi järjestää samalla radalla kahden vuoden päästä. Näin voi käydä, kun päättäjät tekevät viisaita päätöksiä.

Mikä on kelaajan näkökulmasta sellainen vuoden kohokohta, onko joku erityinen kilpailu josta jää aina poikkeuksellisen hyvät fiilikset?

- Kyllä ne aina arvokisat on. Juhannuksena oli Sveitsissä myös hienot kilpailut, kun siellä oli 100 metrillä mukana kaikki maailman huiput kiinalaisia lukuun ottamatta. Niillä on ihmeellinen taipumus aina lymyillä jossakin. Siellä oli pahimmat kilpakumppanit radalla ja pystyin voittamaan satasen, vaikka olin pari viikkoa aiemmin sairastanut aikuisiän vesirokon.

Olet voittanut jo yli 50 satasen kilpailua peräkkäin, miksi olet sillä matkalla niin ylivoimainen?

- Jaa-a. Mulla on aina ollut lähtö kaikkein suurin vahvuus. Sen kun saa 100 metrillä toimimaan niin on jo aika vahvoilla. Kai se on kovan treenin tuotosta ja osoitus jonkinmoisesta lahjakkuudesta. Ja siitä, että myös valmennus on onnistunut erittäin hyvin.

Pelottaako putken katkeaminen?

- Onhan se putki kieltämättä jo aika pitkä. Jossain vaiheessa se aivan varmasti napsahtaa, mutta toivottavasti ei ainakaan tulevissa MM-kisoissa ensi tammikuussa.

Mainitsit että lähtö on vahvuutesi. Mikä kelauksen lähdössä on ratkaisevaa? Nopea reaktio vai ne ensimmäiset vedot vai mikä?

- Ei se reaktio mulla ole sen parempi kuin kellään muullakaan. Räjähtävä voima ja hyvä tekniikka siinä eniten korostuvat. Kelaus on yllättävän paljon tekniikkalaji.

Miksi 100 metriä on ollut sinulle parempi matka kuin 200 metriä?

- Nopeuskestävyys on mulla aika heikko. Täytyy olla edelleen todella ylpeä siitä, että voitin 2004 Ateenassa myös 200 metrin paralympiakultaa. Mun nopeuskestävyys on lähinnä tavallisen tallaajan tasolla. Mutta 200 on sellainen matka, että kun lähtö onnistuu, ja on satasen kohdalla hyvissä asemissa, on vähän varaa hävitäkin siinä jälkimmäisellä satasella. Mutta sitten kun mennään vaikkapa 400 metrille, niin siinä joku arvokisojen mitalitaso on mulla todella kaukana.

Kuinka paljon pikamatkojen kelaajan harjoittelu eroaa esimerkiksi pikajuoksijan harjoittelusta? Mitä samaa, mitä eroa?

- Itse asiassa siinä on todella paljon samaa. Kaikki perinteiset pikajuoksun harjoitusmetodit on käytössä, ainoa ero on tietysti siinä, että se työ tehdään kokonaan ylävartalolla. Kaikki vedot, palautukset, vastuskelkkahommelit ja sellaiset ovat ihan identtisiä vammattomien pikajuoksijoiden kanssa. Rytmitys on ihan samanlainen.

Olet kolminkertainen paralympiavoittaja ja kelauksen moninkertainen ME-mies, mahdat elää herroiksi. Onko menestyksestä ollut sinulle konkreettista hyötyä?

- Ei voi kyllä sanoa, että tässä mitenkään herroiksi elellään. Mutta tyhmähän minä olisin, jos väittäisin, ettei menestyksestä ole ollut hyötyä elämässäni. Esimerkiksi vuoden 2004 paralympiamenestyksen jälkeen porilainen Suorakanava-niminen firma päätti rakentaa mulle omakotitalon. Ei se talo tietenkään ihan ilmainen ollut, mutta tosi edullisesti se kyllä rakennettiin. Media on myös lähtenyt aika hyvin mukaan tähän ja minua on mielestäni seurattu vammaisurheilijaksi poikkeuksellisen hyvin. Täällä Porissa varsinkin. Ei täällä saa kovin rauhassa olla missään, koko ajan joku tulee juttelemaan ja kyselemään kuulumisia.

Eli ainakin tässä mielessä menestys on tuonut samanlaista glooriaa kuin vammattomilla urheilijoilla?

- Kyllä on ilman muuta. Pikkupoikana sitä haaveili menestyksestä ja siitä, että joku tuntisi ja pääsisi joskus lehteenkin. Julkisuutta on tullut ihan tuutin täydeltä. Ateenan jälkeen alkoi olla jo aika väsynyt siihen hommaan, kun se oli puolisen vuotta melkoista hullunmyllyä. Kova julkisuus ja medianäkyvyys ovat tietysti aina suuressa merkityksessä sponsoripuolella. Enemmän sitä silti toivoisi, että myös muut vammaisurheilijat hyötyisivät tästä julkisuudesta. Muiden asiat eivät ole yhtä hyvin kuin minulla.

Kuinka rahoitat harjoittelusi, palaako omaa rahaa edelleen?

- Ateenan jälkeen mulla on ollut erittäin hyvä tilanne. Tärkein rahoitus on opetusministeriön urheilija-apuraha, se on iso tuki ja turva. Ilman sitä joutuisin varmasti tekemään ainakin puolipäivätöitä urheilemisen lisäksi.

Olet koulutukseltasi datanomi, koska olet viimeksi ollut "rehellisissä" töissä?

- Vielä 2006 olin kaupungin ATK-keskuksessa töissä, mutta sen jälkeen tein päätöksen keskittyä pelkästään urheiluun ja sillä tiellä ollaan edelleen. Sen jälkeen ei ole töihin menemistä tarvinnut miettiä. Ei se silti sitä tarkoita, että esimerkiksi sponsoritilanne olisi tällä hetkellä erityisen hyvä, uusia yhteistyökumppaneita haetaan koko ajan. Urheilija-apuraha mahdollistaa ammattimaisen treenaamisen ja se on kyllä ihan ehdoton menestyksen edellytys.

Kuinka paljon harjoittelet, avaa vähän yhden perusviikon harjoitusohjelmaasi.

- Reenejä on peruskuntokaudella ehkä kymmenen viikossa, yksi päivä on pyritty pitämään lepoa. Viikko-ohjelma koostuu 2-3 voimaharjoituksesta, lajinomaisia vetoja ja lenkkejä tulee 4-5 kertaa ja lisäksi pelaan kerran viikossa koripalloa. Uinti kuuluu myös ohjelmaani. Peruskuntokauden lajiharjoituksista yksi on sellainen 20 kilometrin lenkki ja yksi selkeä nopeusharjoitus. Jäljelle jäävät 2-3 treeniä ovat enemmän sellaisia 300-400 metrin mittaisia määräintervallivetoja. Kisakauden lähestyessä vedot tietysti lyhenevät ja vauhdit kasvavat.

Mikä on se tekijä, joka ajaa sinua eteenpäin harjoittelemaan koko ajan kovempaa?

- Paremmat tulokset. Musta tuntuu, etten ole vielä tehnyt parasta aikaani 100 metrillä.

Onko sinulle tullut koskaan heikkoja hetkiä, jolloin olisit miettinyt, ettet jaksa enää panostaa?

- Ei ole kyllä ollut. Olen ollut koko urani ajan erittäin motivoitunut. Se on menestyksen kannalta yksi kaikkein tärkeimmistä asioista. Koskaan en ole harjoituksista luistanut. Lähes aina tykkään lähteä harjoittelemaan. Ja jos joskus meneekin reeni tai kisa huonosti, se pikemminkin motivoi minua tekemään nämä hommat vielä entistäkin paremmin. Nykyisin haluan tehdä jo kaikki pienetkin asiat ja yksityiskohdat oikein.

Oletko koskaan ollut kateellinen itsesi tasoisille tai jopa heikompitasoisille vammattomille urheilijoille, jotka tienaavat huikeita summia?

- Kateellinen en ole ollut missään tapauksessa, mutta on sitä tullut mietittyä. Näillä samoilla meriiteillä olisi varmasti vammattomien puolella saavuttanut aika paljon enemmän etuuksia. Mutta ei raha ole minulle missään nimessä koskaan ollut mikään merkittävä asia. Raha on kiva bonus, jos sitä joskus vähän saa. Ei tätä hommaa kukaan tee rahan takia. Jos rahaa haluaa, kannattaa mennä oikeisiin töihin.

Kuinka paljon pyörätuolikelaus on välineurheilua? Osaatko arvioida, kuinka suuri merkitys niillä on tulokseen?

- Kyllä välineillä on merkitystä, niiden pitää olla viimeisen päälle kunnossa. Toisaalta tuolien osalta kehitys on kyllä aika tavalla jo pysähtynyt. Toista oli joskus 80-90-luvulla, kun kelaustuolit muuttuivat nelipyöräisistä kolmipyöräisiksi. On siinä varmasti ollut jossakin paralympialaisten finaalissa jollakin nelipyöräisellä orpo olo, kun vieraan on tullut kaveri kolmella pyörällä. Nykypäivänä vehkeet on kaikilla aika lailla samat. Ja kaikki huippukaverit kyllä tuntevat niksit pieneen virittämiseen ja välineen keventämiseen. Siinä mielessä tilanne on tasoittunut huomattavasti.

Kuinka paljon sinun kelaustuolisi maksaa ja onko sinulla jonkun valmistajan kanssa välinesopimus?

- Se pyörii siinä 7000 euron pinnassa. Valmistajat ovat aika haluttomia tarjoamaan mitään sopimuksia kenellekään, eikä minullakaan sellaista ole.

Tammikuussa on lajin MM-kilpailut Uudessa-Seelannissa. Kuinka valmistautuminen eroaa normaalista nyt, kun arvokisat järjestetään keskellä talvea? Aiheuttaako ongelmia?

- Nyt ei pidetä syksyn viimeisten kisojen jälkeen lepojaksoa, vaan aloitetaan peruskuntokausi saman tien. Muutenkin tekemistä vähän tiivistetään. Marraskuussa mennään kolmen viikon leirille Teneriffalle ja siellä pyritään jo keskittymään maksiminopeuden tekemiseen ja tuottamiseen. Vuodenvaihteessa menemme todennäköisesti Arabiemiraatteihin leirille ja sieltä jatketaan Australiaan leireilemään ja kisaamaan ennen MM-kisoja. Reissupäiviä tulee ainakin enemmän kuin normaalisti.

Kuinka paljon olit ulkomaanleireillä esimerkiksi viime vuonna?

- Olin Espanjan Vigossa käytännössä syksystä kevääseen. Pelasin siellä koko kauden paikallista koripalloliigaa ja harjoittelin siinä samassa. Seura kustansi mulle kämpän, joka mahdollisti hienosti sekä koriksen pelaamisen että kelauksen harjoittelemisen. Se oli mainio järjestely.

Olen kuullut, että Uuden-Seelannin MM-kisareissusta tulisi jokaiselle urheilijalle jonkinlainen omavastuu maksettavaksi, pitääkö tämä paikkansa?

- Toivottavasti ei, ihan tarkkaa tietoa asiasta ei vielä ole, vaikka 600 euron omavastuusta onkin ollut huhupuhetta. Valitettava juttuhan se on, jos urheilija joutuu maksamaan siitä, että pääsee edustamaan maataan MM-kisoihin. Nyt kun olemme integroituneen Suomen Urheiluliittoon, toivoisi siitä olevan ainakin tässä asiassa hyötyä. MM-kisoja ei kuitenkaan ole joka vuosi, eikä reissuun ole lähdössäkään kuin ehkä viitisen urheilijaa. Aikamoista mutinaa tuo on meissä urheilijoissa aiheuttanut, sillä kisoihin on lähdössä sellaisiakin urheilijoita, joilla ei ole ensimmäistäkään sponsoria, eikä varaa maksaa edes sitä 600 euroa. Jos sen takia joutuu joku jäämään kisoista pois, niin onhan se ihan katastrofi.

Paralympiakomitean tuki SUL:lle para-yleisurheiluun oli tälle vuodelle reilut 40 000 euroa, luulisi tuosta potista löytyvän muutama tuhatlappunen yhteen MM-kisamatkaan.

- En tiennytkään, että sitä tukea tulee paralympiakomitealta noin paljon, tämä oli mulle ihan uutta tietoa. Mutta todellakin, urheilijoita ei monta ole Uuteen-Seelantiin lähdössä ja lähes kaikki ovat potentiaalisia mitalikandidaatteja. Mutta asia on ymmärtääkseni vielä auki, toivottavasti rahat löytyvät.

Mitä mieltä olet vammaisyleisurheilun arvostuksesta ja asemasta Suomessa tällä hetkellä?

- Nyt keväällä tuli aika iso askel oikeaan suuntaan, kun Vancouverin kisoissa alettiin ensi kertaa palkitsemaan kunnon rahasummilla paralympiamitalisteja. Kullasta saa 20 000 euroa, hopeasta 10 000 ja pronssista 5000 euroa. Ainakin siinä mielessä tilanne on parantunut. Mutta toisaalta taas esimerkiksi Eliittikisoissa moni järjestäjä ei maksa meille edes kilometrikorvauksia, puhumattakaan mistään startti- tai palkintorahoista. Joskus tällaiset asiat hiukan jurppivat. Kokonaisuutena on kuitenkin erittäin hyvä asia, että olemme päässeet säännöllisesti mukaan Eliittikisoihin ja esimerkiksi 100 metrin kisa on molemmilla kerroilla näytetty YLE:n lähetyksessä. Samoin näytettiin Ruotsi-ottelussa. Sitä kautta arvostus ja näkyvyys on kyllä noussut.

Jos tuki on noin pientä, eikä MM-kisamatkankaan kuluja kokonaan saada maksetuksi, mihin se paralympiakomitean 40 000 euron tuki SUL:lle mahtaa sitten oikein mennä?

- Siitä täytyisi puhua liiton miesten kanssa, minä en osaa siihen vastata. Kyllä meidän porukoissa on paljon urheilijoita, jotka eivät ole lainkaan tyytyväisiä tilanteeseen. SUL:n tuki maajoukkueelle on mielestäni naurettavan pieni. Minä olen aivan eri tilanteessa, koska kuulun Team Finland -ryhmään ja mun tukeni on ihan toisella tasolla. Mutta muun maajoukkueen tuki on kyllä älyttömän pieni, eikä panostus ole kokonaisuutena kovin iso. Omasta puolestani olen tietenkin tyytyväinen, mutta takana tulevien heikko asema huolestuttaa.

Joku ilkeämielinen voisi väittää, että vammaisurheilu on SUL:lle tärkeää lähinnä juhlapuheissa ja silloin, kun päästään pönöttämään yhdessä urheilijan kanssa hyvän menestyksen jälkeen?

- Huhuja on kuulunut, että meitä verrataan siellä - kaikella kunnioituksella - veteraaniurheilijoihin ja arvostus on samaa luokkaa. Se on aika vastenmielistä kuultavaa. Ei ole mukavaa kuulla sellaisia juttuja yleisurheilupäättäjien suusta. Tuo nyt on tosin pelkkää kuulopuhetta, mutta uskon sillä olevan vahva totuuspohja. Onhan tuo ihan perseestä, joskus tuntuu, ettei meitä oteta ihan tosissaan. Mutta eivät asiat ole aina mustavalkoisia. Kyllä SUL:ään integroituminen on tuonut meille paljon hyvääkin. Vammaishuippu-urheilusta tiedetään edelleen tänä päivänä liian vähän. Hieno homma on se, että kun pääsemme kilpailemaan Ruotsi-ottelussa ja Eliittikisoissa, tämä laji tulee suurellekin yleisölle tutummaksi.

Palataan vielä omaan tulevaisuutesi. Oletko miettinyt, kuinka kauan on vielä mahdollista jatkaa huipputasolla eli monissako paralympialaisissa sinut vielä nähdään?

- Maksimissaan kaksissa, siltä ainakin nyt tuntuu. Tämän kesän jälkeen on tullut sellainen vahva fiilis, että Rioon 2016 asti jatketaan. Motivaatiota riittää ja tämä on minun ammattini. Olen Riossa 33-vuotias, joten sinne saakka jatkaminen varmasti vaatii nykyistä enemmän ja vielä huolellisempaa työtä.

Mitä haluaisit vielä ehdottomasti urallasi saavuttaa?

- Maailmanmestaruuden Uudessa-Seelannissa tammikuussa. Se titteli minulta nimittäin vielä puuttuu.