Kommentti: Lapset, vanhemmat ja valmentautuminen voittamaan15.07.2011 12:31
 Tuusulan Palloseuran pojat Helsinki Cupissa 14.7.2011
|
Lapsuuteni parhaimpia muistoja ovat olympiakisat, joita järjestimme serkkujeni kanssa. Kenelläkään meistä ei ollut ajatustakaan tulla huippu-urheilijaksi, mutta tosissaan urheiltiin ja hauskaa oli!
Ja mitä riemunkiljahduksia kuultiinkaan, kun joku oli ylittänyt entisen ennätyksensä vaikkapa pituushypyssä. Itse olin paras korkeushypyssä. Vieläkin kun näen urheilukentällä korkeushyppypaikan, niin tekisi mieli kokeilla, vieläkö pääsisi edes niihin lapsuuden lukemiin.
Lapsen kasvattamisen, ohjaamisen ja valmentamisen päämääränä ei ole voittaminen vaan ne asiat, jotka auttavat lasta kehittymään ihmisenä, joukkuekaverina ja liikkujana sekä omien taitojensa käyttäjänä ja kehittäjänä. Pienet ja isommatkin onnistumiset liikuntaharrastuksen parissa kasvattavat itsetuntoa ja rakentavat vahvaa perustaa ikiomalle ja ainutlaatuiselle elämälle, jossa ilot ja surut ovat onnen kultamuruja elämänmittaisen oppimisen virrassa.
Tämän sanottuani haluan kuitenkin puhua voittamisesta. Vaikka lapselle ei pidä asettaa voittamisvaatimuksia niin häneltä ei myöskään saa ottaa pois luontaista tahtoa voittaa ja kokea voittamisen riemua. Kannattaa myös muistaa, että jos opettaa lapselle voittamisen vastaista tai voittamista vähättelevää asennetta, niin se oppi kantaa myöhempäänkin elämään, hetkiin, jotka kuitenkin tulevat vastaan, ellei urheilussa niin työssä tai opiskelussa.
Vaikka tiedän, että liikun vaarallisilla vesillä kirjoittaessani lapsista ja voittamisesta niin haluan kuitenkin uhkarohkeasti yrittää. Uskon nimittäin vankasti, että aito itsensä toteuttaminen ja ainutlaatuiset voittamisen hetket ovat tärkeitä lapsen kasvulle kohti hyvää, omanlaista, aikuisuutta. Tässä siis pari ajatusta lasten vanhemmille ja valmentajille.
Ravitse rakkautta lajiin
Aikuisten maailmassa puhutaan paljon intohimosta, jota pitäisi kokea työtään kohtaan, siitä seuraa kaikki muu – tekemisen riemu ja loistavat tulokset. Aivan sama on totta myös lasten kohdalla. Kun lapsi löytää lajista asioita, jotka ovat hauskoja ja innostavia niin oppiminen, yhdessä tekeminen ja kehittyminen tuntuvat leikiltä, joka vanhan sanonnan mukaan onkin lapsen työtä.
Jotta lapsi voi oppia rakastamaan lajia tai kasvattamaan rakkautta lajia kohtaan on hänen voitava omasta vapaasta tahdostaan omistaa suhteensa lajiin. Tämä tarkoittaa sitä, että lajin piirissä syntyneet tunteet, ajatukset, tavoitteet, haasteet ja kokemukset ovat hänen omiaan, ei kenenkään muun.Tätä pitäisi kaikkien läheisten kunnioittaa. Kyseessä on siis lapsen oma juttu, johon muut voivat tulla mukaan lapsen ehdoilla ja lapsen näkemyksiä ja kokemuksia arvostaen.
Samalla kun lapsen omistusta ja rakkautta lajia kohtaan ravitaan vahvistamalla ajatusta, että lapsi on oman harrastuksensa portinvartija, tuetaan lasta rakentamaan terve ja oppimista korostava suhde lajin auktoriteetteihin; valmentajiin, esikuviin ja joukkueen johtoon.
Vanhemmille:
Opetelkaa tunnistamaan minkä takia toivotte lapselta jotain tietynlaista käytöstä; aidosti lapsen itsensä takia vai siksi, että itse tuntisitte olonne hyväksi. Saattaa nimittäin olla niin, että lapselle luonteenomainen voitontahto ja voitonriemu tukahdutetaan vain siitä syystä, että vanhempien on sietämätön kestää ja kohdata lapsen pettymys. Lasta voi auttaa, tukea ja kannustaa, mutta hänen on saatava säilyttää omistus omaan harrastukseensa ja siitä koituviin tunteisiin. Kun lapsi on harrastuksen parissa muun joukkueen ja valmentajien kanssa kohdistuu omistus tuohon tilanteeseen ja siellä oleviin ihmisiin. Vanhempien ei pitäisi siinä tilanteessa mennä väliin vaatimuksilla, joilla he hakevat omaa hyvää oloaan vaan luottaa valmentajan tai ohjaajan kykyyn johtaa tilannetta parhain päin.
Tärkeintä lapselle on itsestäänselvä varmuus, että kotona on tuki ja rakkaus vailla ehtoja, kävipä pelikentillä tai harrastuksissa mitä tahansa tai olipa hän itse käyttäytynyt miten tahansa.
Valmentajille:
Teille onkin jo tuttua lähestyä lapsen valmentamista lapsen omien vahvuuksien ja hauskanpidon kautta. Rakkautta lajiin voi ruokkia lisäämällä voittamisen riemua valmennukseen, samalla voi vahvistaa lapsen ominaisinta positiivista tapaa suhtautua sekä voittamiseen että sen kääntöpuoleen häviämiseen. Harjoitukset voi aloittaa vaikkapa leikillisellä, ”entä jos olisi peli ja me olisimme voittaneet, miltä tuntuisi?” kysymyksellä.Lasten huutaessa ”jeee” on hyvä lähteä harjoitteluun yhteinen voitonriemu rinnassa. Lapsia voi myös pyytää harjoittelemaan samalla tunteella kuin voitetussa pelissä. Samalla istutetaan positiivisia siemeniä tulevaisuuden kovia haasteita varten ja kasvatetaan myönteistä asennoitumista voittamiseen ja yhteispeliin.
Kannusta lasta valmentamaan itseään
Elämän tärkeimpiä oppeja on oppia oppimaan ja valmentamaan itse itseään kohtaamaan haasteita. Kyselin nyt jo aikuisilta pojiltani mitä lapsuuden urheiluharrastuksista jäi parhaiten mieleen. He vastasivat, että oli kivaa ja hyviä valmentajia ja että oppi katsomaan omaa oppimista monelta taholta, vaikka ei sitä silloin niin ajatellutkaan.
Lasta voi pyytää kertomaan tarinoita miten jostain tilanteesta voi selvitä, tai miten jonkun vaikean asian voi oppia. Jos lapsi selittää virheitään, niin kannattaa pyytää, että hän myös miettisi, miten voisi oppia ja toimia paremmin.
On äärettömän tärkeää, ettei istuta lapseen asioita, jotka myöhemmin muodostuvat alitajunnassa esteeksi kehittymiselle. Asioita kuten ”et ole kovin nopea” tai ”sinulla ei ole maalivainua”. Jos haluaa antaa kritiikkiä lapsen osaamisesta, kannattaa lähteä positiivisen kautta: ”juoksit aika nopeasti keskikentällä silloin alussa”. Yllättävästä huomiosta saattaa syntyä aivan toisenlainen keskustelu kuin kaiken pysäyttävästä tuomiosta.
Kilpailu on ihan hyvä juttu
Jos asennoidumme kilpailuun myönteisesti ja näemme kilpailun paikkana, jonne tullaan positiivisella mielellä mittelemään taidoista, niin kasvatamme lapsiamme kohtaamaan myös tulevaisuuden haasteita reilun voittamisen hengessä.
Eräs ystäväni, joka on vetänyt lasten satujumppaa lähes kolmekymmentä vuotta,kertoi huolestuneena, että lapset ovat alkaneet pelätä kilpailemista. Että heitä on vaikea saada mukaan pienimpäänkään leikkimieliseen kilpailuun. Ilmiö on hänen mukaansa ollut nähtävillä noin neljä vuotta. Huolestuminen on aiheellista, miten käy lasten, jotka kasvavat kilpailemisen ja haasteiden pelossa? Maailmassa ja elämässä on kuitenkin haasteita voitettavaksi, puhumattakaan oman itsensä voittamisesta.
En millään voi uskoa, että lapsi luontaisesti pelkäisi tai inhoaisi kilpailua. Olisiko kyseessä kuitenkin tasapäistämiseen pyrkivässä asenneilmastossa, jossa äärikokemukset ja tuntemukset ovat ei-toivottuja?
Lopuksi haluan vielä sanoa, että voittamisen hedelmät putoavat yhteiseen koriin, jos vain haluamme kehittää sellaista kulttuuria. Kukaan ei voi voittaa yksin, aina tarvitaan muita ihmisiä – myös niitä hyviä vastustajia, jotka pistävät taidot koetukselle.
Teksti: Cristina Andersson
Kirjoittaja on voittamisvalmentaja ja kirjan Voittava kierre (WsoyPro 2008) kirjoittaja.
 MTV3
Jotain meni pieleen, pahoittelemme. Koita hetken päästä uudelleen.
Jotain meni pieleen, pahoittelemme. Koita hetken päästä uudelleen.
Jotain meni pieleen, pahoittelemme. Koita hetken päästä uudelleen.
|
Näytä kommentit
