Historiikki-muistelo

Beritta Markkula

Saippuaooppera – elämän suuri melodia

Kauniit ja rohkeat -sarja, The Bold and the Beautiful, alkoi Suomessa vuonna 1992 ja Yhdysvalloissa 1987. Tammikuussa 2007 Boldis täytti Suomessa 15 vuotta.

Kauniit ja rohkeat
De vackra och de djärva
The Bold and the Beautiful
1992-2007

Miten niin Kauniit ja rohkeat todellisuuspakoa? Sarjahan viettelee ihmisen ottamaan kontaktia sisäiseen maailmaansa. Siellä, jos missä on todellisuus, ja siunattu se, jolla sisäinen maailma ylipäänsä on.

Suomen ensimmäinen päivittäinen saippuasarja Kauniit ja rohkeat on ollut katsojiensa ilona jo viisitoista vuotta. Sen ensi-ilta oli Kolmostelevisiossa maanantaina 20.1.1992 ja kuluneiden vuosien aikana on 19.1.2007 mennessä nähty yhteensä 3328 jaksoa.

Maailman katsotuimmaksi päivittäissarjaksi noussut The Bold and the Beautiful alkoi Yhdysvalloissa 23.3.1987.

Suosituimpina Suomen-vuosinaan Los Angelesin muotimaailmasta kertova ohjelmasarja piti ruudun ääressä yli miljoonaa katsojaa per ilta. Suosion sitkeydestä kertoo se että Kaunareita, Boldareita, Boldista, seuraa vielä vuonna 2007 päivittäin keskimäärin yli puoli miljoonaa saippuaviihteen ystävää.

Suomenkielisten jaksonimien ja sisältöselostusten takaa löytyy sarjan Suomen-toimittaja Beritta Markkula. Sarjan vakituiset tv-kääntäjät ovat Tarja Hilli, Liisa Honkanen, Kristiina Kaukoranta ja Hannele Säynätjoki.

Olipa kerran …

Olipa kerran opiskelija Eric Forrester ja rikas opiskelija Stephanie Douglas. He tapasivat toisensa yliopistossa Illinoisissa ja rakastuivat. Pian Stephanie alkoi odottaa lasta, jolloin Eric kosi, ja Stephanie suostui.

Ericistä tuli muotipiirtäjä, Stephaniesta kotirouva. He perustivat yhdessä Los Angelesiin muotitalo Forrester Creationsin ja saivat viisi lasta, kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Kummallakin pojalla on eri biologinen isä.

Ei tämän ihmeellisempää, toistaiseksi. Mutta tarina jatkuu, ja jatkuu ja jatkuu ... On jatkunut Yhdysvalloissa vuodesta 1987 jo lähes 5000 jakson ajan. Suomessa episodeja on kertynyt 15 vuoden aikana 3328. Niin pitkän tarinan käsikirjoittamiseen tarvitaan intohimoa, mielikuvitusta ja ihmismielen tuntemusta.

Saippuaoopperan grand old man William J. Bell (1927-2005) ja hänen vaimonsa Lee Phillip Bell ovat Ericin, Stephanien ja muiden Kauniit ja rohkeat -karaktäärien ideoijia ja synnyttäjiä. He loivat koko sarjan. Heidän poikansa Bradley Bell on jatkanut käsikirjoitustyötä omien tiimiläistensä kanssa.

Käsikirjoittaminen

Kun minä, Kauniit ja rohkeat -sarjan toimittaja, kävin mediakäsikirjoituskurssia oivalsin, että Boldis on täyttä draamaa. Aristoteleen Runousoppi on totisesti sisäistetty Hollywoodissa.

Tämän vanhan, ajattelevan kreikkalaisen mukaan draaman tavoite on tuottaa yleisölle oikeanlaista nautintoa. Sellainen onnistuu tiettyjä dramaturgisia keinoja käyttämällä. Ja mitä väliä sillä, seuraako kertomus todellisuutta; riittää, kun tarina on hyvä. Elämä on tunteista tehty.

Arto Hiltunen pohtii kirjassaan Menestystarinan anatomia, Aristoteles Hollywoodissa suosittujen kertomusten maailmaa antiikin tragedioista nykypäivän menestyselokuviin ja televisiosarjoihin.

Onko tarinankerrontalahjakkuus harvinaisempaa kuin kirjallinen lahjakkuus? Ehkä on, ehkä ei, mutta saippuadraamasarjan saaminen jatkuvaan, vuosia kestävään draamalliseen liikkeeseen on harvinaista, luulisin. On vaativaa saada voimat ja vastavoimat, ristiriidat ja konfliktit toimimaan.

Draamassa on ajateltava kohtauksittain ja kirjoitettava toiminta näkyväksi. Story-linea kuljettavien elementtien tulee olla rajumpia ja yksinkertaisempia kuin esimerkiksi proosassa, jossa kaikkitietävän kertojan ääni saa estoitta kuvailla visioitaan. Kaikki kunnia siitä huolimatta proosalle.

Draamassa täytyy rajata kerrontaa ja antaa karaktääreille voimaa, karismaa ja uskottavuutta teoksen oman logiikan sisällä. Näkökulmien vastakkaisuutta tulee lisätä ja hahmojen tahdon suunnalle pitää kasata esteitä. Enemmän, enemmän, lisää vain, vielä yksi este ennen kuin he saavat toisensa.

Aina kun joku sanoo, että Stephanie ei voi enää koskaan erottaa meitä, Mikään ei voi enää erottaa meitä, katsoja tietää, että jokin on tulossa erottamaan heidät.

Pieni egon esittely

Olen Beritta Markkula, Kauniit ja rohkeat -sarjan toimittaja Suomessa ja työskentelen MTV3-kanavan filmitoimituksessa, joka huolehtii pääasiassa ulkomailta ostetuista ohjelmista.

Toimittaja hoitaa oman sarjansa, elokuvansa, dokumentin tai pisteohjelman niin sanottuun kuvaruutukuntoon sekä journalistisesti että osittain myös teknisesti.

Hän on ohjelmiensa hyvä paimen, joka katsoo materiaalin VHS-kasetilta tai digitaalisesti, muodostaa siitä kokonaiskuvan, antaa sarjojensa jaksoille nimen tai muun koodin, kirjoittaa lehdistölle informaatiota, huolehtii jatkuvuudesta eli siitä, että sarjan episodit tulevat oikeassa järjestyksessä ulos, määrittelee mainoskatkojen paikat, editoi ja montteeraa, lyhentää, pidentää, korjaa, sensuroikin; työskentelee kääntäjien kanssa yhteistyössä ja huolehtii ohjelmistaan ylipäänsä mitä erilaisimmissa käänteissä, jotta asiat menisivät tarkoituksenmukaisessa tilassa ulos.

Ammattitaitoaan toimittaja käy kohentamassa ja päivittämässä uusien elokuvien lehdistökatseluissa, joskus myös työ- tai apurahamatkalla ulkomailla.

Taustaa

Olen ylioppilas ja opiskellut Turun, Tampereen ja Helsingin yliopistoissa kulttuurihistoriaa, yleistä kirjallisuustiedettä, sosiaalipsykologiaa ja tiedotusoppia. Jätin opintoni kesken, koska halusin osakuntajuhlien ja muun hippeilyn lisäksi tehdä myös jotain konkreettista. Oikeastaan halusin sisustusarkkitehdiksi, mutta en jostain syystä edes pyrkinyt Ateneumiin.

Kävin konekirjoituskoulun ja opiskelin sihteeriksi. Sen jälkeen olin turistiemäntänä (en turistvärdinna) Tukholman turistipalvelussa. Olin asunut Ruotsissa aikaisemminkin, mutta sillä matkallani olin vähällä jäädä Tukholmaan nuoren poliisin vaimoksi.

Minua kiinnosti tämän rakkaan Kungsholmen-killeni lisäksi yhteiskunta, jossa ihmiset välittävät itsestään, toisistaan ja ympäristöstään; ovat uteliaita, kommunikoivat keskenään ja pystyvät yhteisesti ylläpidettävään rauhaan, ainakin liikenteessä.

Samat piirteet houkuttelevat amerikkalaisessakin elämänmenossa, myös Kauniiden ja rohkeiden kaoottisessa, mutta rakastavassa maailmassa.

En kuitenkaan jäänyt Ruotsiin, sillä tulin siihen tulokseen, että Suomi tarvitsi minua silloin 1970-luvulla enemmän kuin minä Ruotsia, sittenkin.

Uniformujen lumo

Olen kasarmin kasvatti. Ihailin lapsuudessani Hämeenlinnan Linnankasarmilla isäni ja muiden upseerien ja sotilaiden uniformuja.

Uudessa kotikaupungissani Tampereella huomasin sinisissä farkku-asuissaan kulkevat TV2:n pojat. Televisio-ohjaajat, toimittajat, kameramiehet ja äänittäjät näyttivät ryhmänä liikkuessaan niin maskuliinisilta, boheemeilta ja vietteleviltä että he tunkeutuivat nuoren teinitytön eroottisesteettisiin mielikuviin. He olivat kuin Sam Peckinpahin hahmot elokuvasta Hurja joukko. Siihen tv-maailmaan halusin.

Pääsin MTV:hen vuoden 1976 alussa. Yhtiön nimi oli silloin Oy Mainos-TV-Reklam Ab. Työskenneltyäni ensin elokuvalaboratorion sihteerinä vajaan vuoden ja kuvaussihteerinä noin kymmenen vuotta sain filmitoimituksen toimittajan paikan.

Oi lapsuus!

Lapsuudenkodissani naurettiin, puhuttiin, laulettiin ja soitettiin. Traagistakin oli, draamantajua löytyi ja kaikesta tehtiin numero. Äitini, joka on itse entinen harrastajanäyttelijä, vei minua ja siskoani usein tamperelaisiin teattereihin.

Televisio meille hankittiin 1950-luvulla pian enimmäisten koelähetysten jälkeen. Muistan, kuinka nähdessäni näyttelijä Ritva Valkaman estradilla ja TV2:ssa, tiesin että komedia olisi lajini. Ritva puhui selkeästi, joskus totisenakin, kuin Buster Keaton, mutta hänellä oli jokin etäisyys asioihin, jokin älyllinen ja hauska juttu, joka sai aivoni aktiivisiksi. Se kaikki kiehtoi.

Nyt aikuisena pystyn analysoimaan, että komedia on vaikea laji. Siinä pitää hallita monta asiaa, todella monta. Pitää rytmittää, pitää kehittää taiteellinen suodatin, pitää tuntea ihmismieltä, pitää olla omakohtaista materiaalia, josta ammentaa; pitää löytää oma tyyli ja ääni; pitää pohtia, kääntää ja veivata asiaa niin kauan että se muuttuu itselle kevyeksi kuin kiltti höyhen.

Sulavan, rullaavan komedian alla on paljon traagista massaa. Onneton lapsuus on erittäin käyttökelpoista tavaraa. Monet koomikot ovat voimakkaasti tuntevia, nopeaälyisiä ihmisiä, jotka ovat kokeneet kovia.

Miten kaikki alkoi Suomessa?

Päästyäni MTV:hen haaveilin vielä vuosia, että jatkaisin yliopisto-opintojani tai lähtisin Ruotsiin. Haaveilemiseksi se kuitenkin jäi, sillä tapahtui jotain, mikä muutti elämäni.

Oli vuosi 1991, marraskuu. Satoi. Työpöydälläni paloi kynttilä. Kop-kop-kop … Käytävältä kuului avokkaiden rytmikäs kopina. Kop, kop, kop. Sisään. Avanti!

Esinaiseni astui huoneeseen ja sanoi kauniissa kädessään pientä VHS-kasettia kantaen: "Beritta, tiedän, että sinullakin on paljon töitä, mutta jaksaisitko ottaa vielä yhden amerikkalaisen sarjan. Se tulee ulos maanantaista perjantaihin. Materiaalia on paljon."

"Mitä se käsittelee?"

"Muotitalon juttuja, en oikein tiedä. Ostajat antoivat nimeksi Kauniit ja rohkeat. Puhdasta saippuaa."

En innostunut tarjouksesta, en innostunut yhtään. My ass, minähän toimitin kulttuuria. En ollut koskaan ollut Dallasin, en Dynastian enkä Viinitila Falcon Crestin ystävä. Minua kiehtoi eurooppalainen elokuva, eurooppalainen kaipuu, rauhallisuus ja komiikka, ei ylivireinen action.

Mutta ...

Latasin kasetin pesään ja nostin jalat pöydälle. Ajattelin, että lahjoisin myöhemmin jonkun kollegan toimittamaan sarjaa.

Kasetilla oli dokumenttipätkä Kauniit ja rohkeat -tähtien vierailusta Ateenaan sekä sarjan kaksi ensimmäistä jaksoa. Lisäksi sain oheismateriaalina paksun, valkoisen lehdistökansion (marketing kit). Selasin mappia ja katsoin kasettia, selasin ja katsoin. Mitä ihmettä? Whatta hell.

Jo pelkkä dokumenttiosuus oli pysäyttävä, lähes absurdi: ihmiset tungeksivat tavaratalossa ja tönivät toisiaan, kuin olisivat pyrkineet helikopteriin vallankumouksen jaloista. Kaikki halusivat nähdä karismaattisen muotipiirtäjä Ridge Forresterin alias näyttelijä Ronn Mossin. Olen veistos, ooh. Egoni ei mahdu tälle sivulle, jotenkin niin kirjoitin kymmenen vuotta myöhemmin kotisivujemme henkilögalleriaan Ridgen kuvan alle.

Amerikkalaisen päivädraaman koko näyttelijäryhmä oli Kreikassa niin suosittu, että tavaratalo täyttyi faneista kadulle asti, ja katsottuani kasetit olin jo itsekin kummallisen kalifornialaisen kamarinäytelmän lumoissa. Näytelmän, joka oli ilmiselvästi irrottautunut realismista, vapautunut todellisuuden kahleista.

Saippuaooppera tuntui lajityyppinä, genrena, vieläkin vieraalta, mutta juuri tämän sarjan tyyli ja tyylilaji osuivat suoraan huumorihermooni, toimittajanhermooni, fantasiahermooni, Freud-hermooni, kaikkialle. Hienoja tunteita, suorastaan elämyksiä. Niinpä pidin mapit ja VHS:t ja otin vastaan tarjouksen alkaa toimittaa Kauniita ja rohkeita Suomessa.

Marketing-kit -mappi, joka voisi kuulua The Bold and the Beautiful -logoineen mappien designmaailman kärkeen, on tällä hetkellä yksi kalleimmista Boldis-aarteistani. Keräilyharvinaisuus, kuumaa camp-tavaraa.

Hypnoottista huoneteatteria

Sarjan Suomen ensi-ilta sijoittui vasta seuraavan vuoden puolelle, maanantaille 20.1.1992, joten minulla oli aikaa työstää materiaalia ja katsoa, muuttuisiko euforinen ensivaikutelmani, ja mihin suuntaan.

Kehuin näkemääni jo seuraavassa toimituksemme kokouksessa, ja sitä seuraavassa, ja sitä. Kuvailin suuria erikoislähikuvia ja silmien hypnoottisia liikkeitä (tekevät hyvää suomalaiselle ohikatsomiskulttuurille). Kuvailin ihmissuhdeasioiden kummallista kuorimispuhetta, jota riittää ja riittää, talk, talk, talk ... let's work it out.

Kerroin kauniisti valaistuista huonetiloista ja ihmiskasvoista; ylistin upeaa kuvakielioppia ja näyttelijöiden sujuvaa puhetta, josta sai sävykkään artikuloinnin ja onnistuneen äänityksen ansiosta selvän! Ei kiroilua eikä karkeuksia, paitsi peitellyssä muodossa.

Lisäksi minusta oli hienoa, että eri sukupolvet – nuoret, vanhat, kaiken ikäiset – olivat tekemisissä keskenään. What a show. Hieno ostos MTV-tiimiltä.

Mutta mikä on tuottaessa niin hyvää sarjajälkeä, vaikuttaahan amerikkalaisessa viihdeperinteessä juutalaisuuden dynamo.

Elämä on oopperaa

Elämä on oopperaa. Ja jos se vielä on käsikirjoitettu oopperaksi, on kaikki mahdollista, kuten Mozartin Così fan tuttessa, jossa rakastutaan ristiin ja lauletaan kipeistä asioista ikään kuin maailmassa ei muuta olisikaan kuin kepeys.

Ei se niin helppoa ole, sillä soljuva muoto vaatii paljon tietoa, työtä ja oivalluksia. Ja sitä, että ensemble ottaa tehtävänsä tosissaan eikä tee siitä vitsiä.

Saippuaooppera-lajityypin jälkimmäinen osa on tuskin vahingossa ooppera. Kauniiden ja rohkeidenkin puhe lähenee artikuloidussa ja sujuvassa muodossaan jo laulullista ilmaisua. Sanat fraseerataan kauniisti kuin musiikki, kuin verbaaliooppera, kuin korkeakulttuurin ylpeä vastakulttuuri, joka liioittelee todellisuuden rajoissa.

Klassista italialaista oopperaa Boldis-saippuafresko parhaimmillaan muistuttaakin. On ironiaa, mielikuvitusta, ihanteita, unelmia ja iloa. Mutta myös emotionaalisia järkytyksiä ja matkoja syvälle ihmismielen uumeniin. Liioittelua, kärjistyksiä, hurjuutta, ilveilyä, vatkaamista ja makaaberia menoa.

Kuuletteko Ridgen vetämässä raivoaarioitaan ja Brooken laulamassa kiusattuna kuin kuolemansairas Mimi Giacomo Puccinin oopperassa La Boheme? Näettekö, kuinka Sheila kirkuu häiriytyneen Yön Kuningattaren viestejään jossain taustalla, vaikka onkin paennut maisemista lapsi mukanaan.

Muistatteko tohtori James Warwickin Hiprakka-aarian, jonka voimalla hän suree Maggie-rakkaansa katoamista? Entä miltä kuulostavat Kahvikantaatti, Shamppanja-aaria tai Forresterin, Loganin ja Spectran sukujen kuoro-osuudet?

Saippuasuvut sateenvarjokohtauksissa

Saippuasuvut kokoontuvat vähintäin kerran vuodessa ns. sateenvarjokohtauksiin. Silloin ystävät ja viholliset tapaavat saman katon alla.

Yksi esimerkki tällaisista tapaamisista on yhteinen jouluaattoillan musisointi. Happening kuvataan yleensä Stephanien Beverly Hillsin residenssissä, missä jouluvärein koristeltu tilaolohuone huokuu harmoniaa ja gloriaa.

Eric ja Stephanie ovat alkuillasta yleensä vielä kahden. He nostavat eggnog-maljoja ja odottavat sukua saapuvaksi. Eric soittaa valkoista flyygeliä ja laulaa epävireisesti Stephanien nojatessa flyygelin siipeen tai istuessa jakkaralla aviomiehensä/ex-aviomiehensä/kihlattunsa – mikä Eric milloinkin hänelle sillä hetkellä sattuu olemaan – vierellä.

Ihmiset saapuvat kulloisenkin partnerinsa tai perheensä kanssa. Ridge ja Nick soittavat kitaraa ja laulavat epävireisesti hekin. Myös Brooke yhtyy lauluun eroottisesti raakkuvalla äänellään, jota olemme saaneet jo kerran kuulla autiolla saarella.

Kaikki nauttivat yhteisestä hetkestä laulaen, juoden ja kalkkunaa syöden. Kukaan ei riitele, ei väittele, ei syytä, ei soimaa, ei sano We need to talk. Myöskään Ridge ei poistu huoneesta ovia dramaattisesti paukuttaen.

Kaikki ovat vain olemassa ja iloitsevat maailman parhaimmasta lahjasta, elämästä. Glory glory hallelujah.

Sosiologi, esteetikko, kielenrakastaja ja kotisohva-analyytikko

Saippuasarjoissa on runsaasti informaatiota monessa tasossa, ja toimittajan on mahdollista tarkastella Kauniita ja rohkeitakin eri näkökulmista: oikeussali, sairaala, catwalk, lehdistöaula, terapiahuone ... Raiskaussyyte, liikenneo-onnettomuus, kahden naisen loukku, hallitsematon viha.

Otan aiheesta ja teemasta riippuen sosiologin, asianajajan, kielenrakastajan, sirkustirehtöörin tai psykoanalyytikon roolin.

Ihailen niitä, jotka muistavat juonikuviot kurvalleen; ihailen heidän rationaalisuuttaan ja loogisuuttaan. Itselleni on kuitenkin luontevampaa yrittää ymmärtää, jäsentää, oivalluttaa, tulkita ja informoida.

Näin ehkä siksi, että haluan todella katsoa elokuvia ja televisio-ohjelmia – ajatella ja tuntea, en vain kuluttaa. Eläydyn ja heittäydyn tapahtumien virtaan.

Luotan otsikoita, jaksoselostuksia ja pressitekstejä kirjoittaessani siihen, että katsojilla/kävijöillä/lukijoilla on aivot. Luotan Kauniit ja rohkeat -sarjan ystävissä siihen, että heillä on aivot. Ja mitä enemmän pähkinöitä aivot saavat, sen paremmin ne voivat. Aivot narikkaan -ilmaisu on mielestäni loukkaus. Narikalleko? Hmm, miksei kukaan enää 2000-luvun Suomessa rentoudu?

Psykoanalysoikaamme!

Kauniit ja rohkeat -kerronnan hidas perustempo on oiva vastaisku 2000-luvun järjettömälle vauhdille ja ahneudelle. Se on kuin riikinruotsalaista päätöksentekoa: kaikkien reaktiot ovat tärkeitä; kaikkia kuunnellaan, ja moneen kertaan.

Sarja haastaa katsojansa olohuonepsykoanalyysiin tarjoamalla mahdollisuuden matkata minuuden taloon, omaan henkilöhistoriaan. Se antaa impulsseja keskenjääneiden tunteiden työstämineen ja uusien muodostamiseen. Se pakottaa ottamaan kantaa.

Itse kiinnostuin Sigmund Freudista jo lapsuuteni nurmikolla. Ehkä se johtui rakkaudestani arkkitehtuuriin, viha-rakkaus-uteliaisuudestani ihmiseen, tai jostain.

Sosiologin roolissa

Kun otan sosiologin roolin, mietin Yhdysvaltain väestön kirjavia geenejä. Kauniista ja rohkeistakin löytyy etnisiä kerroksia: eri rotuja, siirtolaisia ulkomailta ja muista laajan USA:n kaupungeista. Esimerkiksi Maggie ja Jessica tulevat maaseudulta Iowasta, psykiatrian tohtori James Warwick on Skotlannista, sisarukset Margo ja Jake Madisonista ja Sheila ja Lauren Wisconsinin osavaltiosta ...

Sally Spectra puhuu kuudennesta irlantilaisesta aististaan; Claudia Cortez joutui lähtemään San Carlos -nimisestä kuvitteellisesta diktatuurivaltiosta pakolaiseksi Kaliforniaan; Kimberly Fairchild on asunut itärannikolla ja Stephanien edesmenneen taloudenhoitaja Helenin tytär Gaby on äitinsä tavoin kotoisin latinalaisamerikkalaisesta maasta ...

Saippuasarjat toimivat tehokkaana infoiskuna myös todellisen elämän siirtolaisille.

Kieli on niin tärkeää

Kauniit ja rohkeat -sarjan perussanoma liittyy mielestäni ihmisenä olemiseen. Kommunikoikaa keskenänne. Kohdatkaa, puhukaa toisillenne, ilmeilkää ja eleilkää, käyttäkää itseänne, avautukaa!

Sarja pohtii saippuaoopperan melodramaattisin ja lähes unimaisin keinoin todella vakavia asioita, mutta koska anglosaksinen kulttuuri on erittäin verbaalista, kohtauksissa puhutaan lähes taukoamatta, todella paljon. Käytössä on nasevia ja konkreettisia sanoja, fraaseja ja idiomeja.

Kaikella on nimi, pikku perkeleilläkin, esineillä, käsitteillä, tunne-elämän liikkeillä. Kauniit ja rohkeat ovat mestareita puhumaan emootioistaan, tunnetiloistaan, tunnelmistaan ja tuntemuksistaan. Kieli on niin tärkeää.

Kohteliaisuudesta

Kohteliaisuussanoilla on mielestäni syvä merkityksensä ihmisten kesken. Jos ei olisi, olisivat pliissit ja thankjuut kuolleet jo aikaa sitten.

Kuvaavaa on, että kreikan kielen pieniä kaupunkivaltioita tarkoittavasta sanasta polis johtuvat englannin politeness ja ranskan politesse, kohteliaisuus. Tiheään asutuissa kaupungeissa on siis hyvä olla kohtelias, sillä jos ei ole, reviiri pienenee – kohteliaisuus pitää epämiellyttävät tyypit kaukana.

Suomen kielessä on tuhansia herkullisia sanoja kasveille ja eläimille, mutta ihmisten sosiaalisen kanssakäymisen sanasto on vasta potkuhousuissaan.

Oletteko huomanneet, että Kauniit ja rohkeat pyytävät aina seurueeltaan anteeksi, jos he esimerkiksi vastaavat puhelimeen kesken yhteisen asian käsittelyn.

Kohteliaisuussanat antavat vastapuolelle aikaa tahdistua ja valmistautua omaan repliikkiinsä, myös ihan oikeassakin elämässä.

Suomi, puhuttelusanojen autiomaa

Amerikkalainen Tunteita ja tuoksuja (The Young and the Restless) -sarja on Kauniiden ja rohkeiden sisarsarja, William J. Bellin ja hänen vaimonsa Lee Phillip Bellin hieno alkuperäisluomus sekin (kuvassa roolihahmot Victor ja Nikki Newman).

Eräässä jaksossa oli kerran dialogi, joka olkoon tuhansien esimerkkien joukosta poimittu näyte yksinkertaisesta, mutta hauskasta anglosaksisesta sanailusta.
- Be careful. Ole varovainen, Jill Abbott sanoo yksityisetsivälle ollessaan selvittämässä Mackenzie-tytön äidin hämärää henkilöllisyyttä.
- Hey mam, Careful is my middle name. Rouva hei, Varovaisuus on toinen nimeni.

Puhuttelusanat eivät kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Vanhat sivistyskansat tietävät kuitenkin, että myös herrattelulla, rouvattelulla ja neidittelyllä on vankka funktionsa mielenrauhan saavuttamisessa, oman ja toisen. Päivää, rouva Lahtinen. Iltaa, neiti Virtanen. Hyvästi, herra Neljäkymmentäseitsemän!

Liittyykö suomenkieliseen neitiin negatiivisia mielleyhtymiä? Minusta se on hyvä sana, todella hyvä. Sen tehtävä on ilmaista naimattoman naisen siviilisääty.

Mitä pahaa siinä on, jos on onnellisesti epänaimisissa? Lisäksi neitiä voi käyttää yhteydestä riippuen ironisesti tai halventavasti. Voiko sanalta enempää vaatia.

Media

Olen jo pitkään pitänyt Helsingin Sanomien kriitikko Jukka Kajavan analyyttistä ja pohtivaa kirjoitustyyliä jonkinlaisena esikuvanani. Sillä tavalla minäkin haluaisin jäsentää maailmaa; sillä tavalla haltioitua ja informoida; sillä tavalla rytmittää tekstiä ja hallita kielioppia.

Tieto Jukan kuolemasta keväällä 2005 oli suuri suru-uutinen. Olin ihaillut ja ahminut erityisesti hänen teatterimatkojensa matkakertomuksia New Yorkista, Berliinistä ja milloin mistäkin.

Olin joka kerta otettu, kun hän vain mainitsikin Kauniit ja rohkeat -sarjan kolumneissaan, puhumattakaan, kun hän mainitsi jonkin otsikon nimeltä.

Kirjoitin hänelle kerran kiitoskirjeenkin. Kritisoin samalla erästä suomalaista tv-ohjelmaa, jossa haastateltiin Eric Forresteria esittävää John McCookia. Haastattelun tyyli oli mielestäni ala-arvoinen.

Jukan Kanavalla-kolumnien Kauniit ja rohkeat -noteeraukset olivat ensin vähätteleviä, mutta arvostus nousi jo ensimmäisen esitysvuoden aikana. Tuntui kuin Jukka olisi ymmärtänyt, alitajuisesti ainakin, sarjassa piilevän aineksia kulttiviihteeksi.

Fiksu ja rohkea media

Ensimmäinen median edustaja, joka otti minuun yhteyttä sarjan otsikoiden vuoksi, oli Suomen Kuvalehden toimittaja Kristina Carlson, hän, joka sai myöhemmin kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Hänen mielestään otsikot olivat niin erikoisia että ne piti noteerata. Olin imarreltu ja hämilläni.

Suomen Kuvalehden historiallinen Kauniit ja rohkeat -numero ilmestyi joko vuoden 1992 lopussa tai vuoden 1993 alussa. Olen kätkenyt aarteeni niin hyvin, etten löytänyt sitä tätä historiikkiä varten.

Muistan kuitenkin, että jutun kuvituksena oli iso, rehevä värikuva Carolinesta Ridgen ja Thornen keskellä. Tekstissä Kristina sanoo, että toimittaja Beritta Markkula on tehnyt välttämättömyydestä hyveen.

Artikkeli oli rohkaiseva ja kannustava. Se ilmestyi kriittisellä hetkellä, sillä olin jo yleisen kummastelun keskellä aikeissa luopua jaksojen otsikoinnista. Oivalsin kuitenkin , että jakson nimi rikastuttaa kokonaisuutta, koska se kulkee kontrapunktin tavoin sisällön rinnalla.

Lehti löytyi! Suomen Kuvalehti 5/1993.

Palautetta

Palautteena jaksojen otsikoinnista olen saanut kerran kosinnan, kerran pyynnön tulla ulos syömään, kerran lahjakortin kukkakauppaan, monta eri käskyä vaihtaa työpaikkaa, kehotuksen tarkistaa sanojen merkityksiä (sekoitin kerran sanat "kalmo" ja "kalma" ja se noteerattiin Helsingin Sanomissa); useita kehotuksia välttää sivistyssanoja ja siirtyä korukielestä normaaliin kieleen; kehotuksen olla tarkempi musiikkien kanssa (kirjoitin Mendelssohnista, vaikka häämarssi oli Richard Wagnerin); käskyn häipyä kaupungista, kehotuksen olla ihan vain tavallinen suomalainen ...

Kerran sekoitin sanat Baretta (amerikkalaisen televisiosarjan poliisi) ja Beretta (italialainen pistooli), vaikka niiden ero olisi pitänyt olla selkäytimessäni, kutsuivathan kuvausryhmän pojat minua skriptavuosinani aina Baretaksi.

Onneksi kääntäjä Anneli Miljard, joka suomensi jaksoja niinä vuosina silloin tällöin, huomasi virheen ja se oikaistiin.

Saan virheistäni yleensä vahvoja syyllisyydentuntoja, mutta ajan kanssa se/kin neuroosi on onneksi ohentunut. Johtuu ehkä oivalluksesta, että virheissä, epäonnistumissa ja pettymyksissä on mieletön määrä informaatiota. Pitää vain uskaltaa kohdata se kipeä tieto.

Populaarikulttuurista

Populaarikulttuurin arvostus on Suomessa mielestäni edelleen pientä. Heikkoina itsetunnon hetkinäni luen Raymond Chandleria: ( ... ) Idealistilla on oltava jonkinlainen näkemys ja ihanne, realistille riittää mekaanisesti uurastava silmä. Realismi on kaikista taiteen muodoista helpointa, koska kaikista mielenlaaduista on ikävystyttävä yleisin. ( ... )

Lauseet ovat Hannu Waaralan ja Kyösti Salovaaran toimittamasta kirjasta Liian pitkät jäähyväiset - kirjoituksia Raymond Chandlerista. Informatiivinen, hauska ja koskettava pieni opus.

Myös marttyyrinhetkinäni mukailen Raymond Chandleria ja sanon, että haluan jalostaa saippuaoopperasta magiikkaa ja kauneutta. Kauneutta sellaisestakin, joka on halveksittua ja vähäteltyä.

- Beritta Markkula
15.1.2007

Linkki:
Media