Yksinäisyytensä piinaamat

09.11.2005 12:00

Kirjailija: Laura Honkasalo
Kirja: Tyttökerho
Kustantaja: Otava
Helmiä: 3

Kirjailija Laura Honkasalon syksyn uutuuskirja "Tyttökerho" (Otava) pureutuu vihaisen rakkikoiran tavoin sinkkuilmiön ytimeen. Kirja kuvaa raadollisesti mutta ymmärtävästi helsinkiläissinkkujen vimmattua parinetsintärulettia. Kirjaa voikin omasta elämäntilanteesta riippuen lukea kuin nykyisyyttään tai menneisyyttään ainakin.

Kirja kertoo neljän ystävän eli päähenkilö-Katrin, Tuulin, Nupun ja Artun seikkailuista sinkkujen ihmeellisessä maailmassa. He elävät suurkaupungin sykkeessä bilettäen useina iltoina viikossa ja istuskellen trendikkäissä kahviloissa ja ravintoloissa. Kukin heistä luo tahollaan uraa, vaikka valitut ammatit eivät kaikilta osin tunnukaan tyydyttäviltä. Etenkin Katrista alkaa tuntua siltä, että sisustustoimittajan työ aikakauslehdessä ei vastaa hänen haaveitaan. Katrin elämän suurin tragedia on kuitenkin yksinäisyys - isän ja isoäidin kuoltua hän yrittää epätoivoisesti ripustautua miehiin. Katrin miehet kuitenkin vaistoavat hänen epätoivonsa ja kohtelevat häntä kuin rukkasta. Katri onkin varma siitä, että hän asuu yksin kissojensa kanssa vielä vuosikymmenten kuluttua.

Arttu, Tuuli ja Nuppu kehottavat Katria aikuistumaan ja nauttimaan elämästä yksin, mutta Katrista se tuntuu mahdottomalta. Mieluummin hän sietää pettäviä ja valehtelevia miehiä, kuin on kokonaan yksin. Muutos käynnistyy lopulta siitä, kun Arttu yhtäkkiä katoaa. Sitä seuraavina viikkoina ja kuukausina kukin tytöistä löytää elämälleen oikean suunnan.

Honkasalo kuvaa kirjassa sinkkuelämää jo tutuksi käyneellä tavalla - sinkuthan vain bailaavat ja harrastavat irtosuhteita. Veikkaanpa, etteivät läheskään kaikki nykysinkut allekirjoita tätä näkökulmaa. Honkasalo osaa kuitenkin kuvata mielenkiintoisesti miehissä roikkuvan Katrin yksinäisyyskammoa ja hänen kaipuutaan kuolleiden omaistensa luo. Katrin nostalgiainnostus saa kirjassa myös konkreettisia ilmenemismuotoja, kun hän haalii kotiinsa lapsuudesta tuttuja suurikuvioisia lakanoita. Tämä tuo 1960-1970 -luvuilla syntyneille lukijoille myös tuulahduksen omista lapsuusmuistoista.

Honkasalon kirjan parasta antia ovat monipuolisesti erilaiset henkilöt, joista jokaiselle löytyy varmasti samaistumiskohde. Herkkää on myös tapa, jolla Honkasalo käsittelee lapsuusmuistojen tärkeyttä. Kukapa meistä ei haluaisi Katrin tavoin käpertyä mummon viereen, puhtaiden lakanoiden väliin syömään suklaata ja lukemaan kirjaa.

Marjo Tiitto