Ollako vai eikö olla – Jussi Rainio / Rainio Bros

15.08.2008 23:58

– Tästä ei taida saada kasaan mitään, Jussi Rainio hymähtää vinosti kun vajaa tunti on kulunut. Ollaan istuttu tovi Turun taidemuseon puistossa puun alla ja kuulosteltu toisiamme.

Pitikö minunkin heittää heti aluksi, että en koskaan ole kuullut sitä livenä enkä varsinkaan fanittanut millään tapaa, päinvastoin. 1990-luvulla tungin tämän silloisen intiaanitukkaisen määkijän samaan kastiin yäk-Dingon yäk-Neumannin kanssa.

Koskakohan opin olemaan vähän vähemmän rehellinen…Myöhemmin joudun perumaan puheeni. Englanniksi sitä kuuntelee varsin mielellään. No joojoo: se on pirun hyvä niissä covereissa.

Yksityisyyden varjelusta on tullut Rainio Brothersien kuuluisammalle veljelle arvo sinänsä, ja siksi ensimmäinen kohtaaminen on meikäläisen luottamuksen arviointia.

Että mitä tuolle voi puhua, ja tajuaako se puoliakaan. Rivien välistä.

Oli aikoja, jolloin rajaa privaatin persoonan ja julkisuuskuvan välillä ei ollut.

– Kaikki imettiin, mitä irti lähti, mies virnistää muttei mitenkään katkerana eikä kyynisenä.

– Olihan niissä ajoissa mukavatkin hetkensä.

opi mua ilmeistä

lue mua rivien välistä

kuule mua eleistä

lue mua rivien välistä

Parin viikon päästä henkilökuvan palapelin kokoamista jatketaan Naantalissa. Varauksellisuus ja uuden ihmisen jännitys on laimentunut tuttavallisemmaksi ja rennommaksi oleskeluksi.

Kyseessä on yksityiskeikka lapsuudenajan tuttavien syntymäpäiväkutsuilla. Keikan aikana rumpuja takova Jussi hehkuttaa fiiliksen mutkattomuutta välispiikissä.

– Vaikka ei ihan verisukulaisia olla, niin tuntuu mukavalta soittaa omiensa joukossa.

Missä Turun iltasessio pelitettiin yhdessä kaupungin hurmaavimman ex-blondin eli Ressu Redfordin kanssa, siinä Naantalissa soitetaan veljeksinä Rainio Bros-nimen alla. Timo Rainiota saa syyttää siitä, että pikkuveli päätyi muusikoksi.

Asfalttiteitä

Tarina toistetaan yöllä kamoja ulos roudatessa taas kerran.

– Soiteltiin kavereiden kanssa kimpassa, ja meiltä puuttui jätkä, Timo aloittaa.

– Lähdin hakemaan Jussia ulkoa. Se oli siihen aikaan sellainen kovis ja jengiläinen. Siellä se syljeskeli pitkin katuja, velipoika heittelee pilke silmäkulmassa.

Toinen versio on se, että Juha oli suurinpiirtein hiekkalaatikolla kakkuja kasaamassa kun isoveli tuli ja raahasi niskavilloista kepin ääreen.

Naantalin kylpylässä kaksikon pieninä tunteneet kuvailevat veljeksiä varsin yhteneväisesti:

– Jussi oli sellainen energiapommi, koko ajan menossa. Ei sitä pidellyt mikään, nauraa yksi.

– Timo oli rauhallisempi, pohtivampi ja piti pikkubroidista enemmänkin huolta, toteaa toinen.

– Jaa. Kyllä se Timokin meni, muttei niin näyttävästi, luonnehtii kolmas.

– Mutta Jussi oli ujompi, ihme kyllä, pohtii neljäs.

Sorruin alun perin pitämään näitä kahta vilperttiä (joilla on myös sisko) aurajokelaisina mutantteina, mutta eihän se ihan niin mennyt.

– Helsingissä syntynyt, ensimmäiset vuodet siellä, toteaa Juha, eikä sen kummemmin halua repiä vanhoja auki julkiseen tongintaan.

Takaisin punkkaan

Niiltä ajoilta, joita kummatkin kuvaavat heittopussimaisiksi, veljesten yhteenkasvu ja toinen toisestaan huolenpito kuitenkin juontaa.

Yhä vielä pääkaupunki on Uudessakaupungissa asuvalle Juhalle ”kylmä, iso paikka, missä ihmiset kävelevät konemaisesti”.

Veli on jäänyt etelärannikolle, Espoon puolelle tosin.

Hyvä niin. Näin pikkubroidilla on yökämppä jos keikkarundilta ei ihan Ukin kotiin asti ehdi.

Turku oli asuinpaikka siinä kohden aikajanaa, kun Neonkakkonen oli valtamedian kiiltokuvakansioiden ykköspoikabändi.

Sieltä se tarttui, kuvitelma että turkulaisia.

– Tulihan se julkisuus ihan puun takaa. Ei siihen aikaan ollut sen kummempia managereita tai mediastrategian tekijöitä.

– Rami Alangon kanssa oltiin tehty NeferNefer-nimisenä hommia ja yritetty saada itseämme tunnetuiksi, kun sitten tuli tämä Syksyn Sävel-skaba, Tässä talossa -kappale ja naamat joka lehteen.

Rami kertoo ajasta Neon2:sen historiikissa seuraavasti:

”Taitojen kartuttua sen verran että biisejä oli jo muutama takataskussa, saatiin muutaman mutkan kautta bändi kasaan. Laulaja tosin puuttui ja häveliäänä kyselin viereisen treenikämpän hevilaulajalta josko hän liittyisi Duran Duran -henkiseen yhtyeeseemme.

Timo, tuo David Coverdalesta seuraava, patisti herrasmiehenä pikkuveljensä treenikämpällemme näyttäytymään.

Järkytys oli ensitapaamisessa kova; kaveri saapui verkkareissaan ja vielä Taunuksella.

Ei j...lauta mietiskelin, mutta jo samana iltana ymmärsimme, että tämä jätkä osaa vetää.”

Musiikki ei Rainion poikaa tuossa vaiheessa vielä elättänyt. Prosessimies teki perusduunia päivät ja ihmetteli isyyttään illat.

Ensimmäinen jälkeläinen sai alkunsa suunnittelemattomasti, mikä pakotti vapaudenkaihoisen asettumaan aloilleen ja kantamaan vastuunsa. Sisäinen ristiriita söi miestä hitaasti mutta varmasti.

joskus kaikki menee pieleen

ja sitä kaikenlaista nielee vaikkei tahtoiskaan

ei se maailmoja kaada

vaikkei kaikkea voi saada mut se harmittaa

– Juu, ihan itseoppinut, Rainio toteaa kouluihin ja oppeihin.

Työälineinä toimivat kitara, basso, rummut ja oma ääni.

– Enhän minä aluksi osannut kuin perussoinnut. Siitä sitten vaan näppäilin, että tämä kuulostaa hyvältä, ja että näinhän se voisi mennä.

Sanoituksiakin syntyi.

takaisin punkkaan peitto niskaan

ja unta palloon vaan

kun taivas vettä viskaa

tuskin nousta kannattaa

takaisin punkkaan peitto niskaan

ja unta palloon vaan

kun kaikki kaatuu niskaan

tuskin nousta kannattaa

siis nukkumaan

Hei lopeta toi

Alangon kertoman mukaan aika ennen huumaa oli pään takomista seinään ja nöyryytysten sietokyvyn testaamista.

Tuuli kääntyi kun RELS-yhtyeen (juups, sen Ressu Redford-poppoon) tuotantoporukat kiinnostuivat kuulemastaan:

– 1992 alkuvuodesta saimme sitten sopimuksen Sony Musicin kanssa ja eka sinkku Polku oli samana kesänä ulkona. Siitä tuli vähän yllättäen iso hitti…

Vuodet 1992-93 olivat vauhdikkaita ja kosteita, sanan kaikissa merkityksissä.

Nättejä poikia vietiin kuin porsaita joulun alla.

– Ei me osattu sanoa ei. Ajateltiin vaan, että tehdään, kokeillaan.

– Eihän sitä koskaan tiedä, milloin lysti päättyy, Jussi toteaa samasta ajasta hieman kyynisenä, mutta toisaalta hymyssäsuin.

– Piti sen vanhan sanonnan mukaan takoa kun rauta oli kuumaa.

Supernopea hypetys alkoi laantua jo parin vuoden päästä. Niinpä kolmas älppy, Viides vuodenaika, oli tekijöidensä mielestä paras mutta keikalletulijoiden mielestä nähtävästi ei.

– Hiljeni kummasti …

– Meistä oli tehty jotain ihmeellisiä tenatavatähtiä, joilla koristeltiin kaikenmaailman hevoslehtiä.

Juha kuulostaa pahoinvoivalta kertoessaan kuvasta, missä nuoret miehet ovat kiiltokuvamaisina enkeleinä pilvessä.

– Ei jumalauta sitä touhua…

Kerro mikä mun oikein on

Lystinpidon nurja puoli koitui Rainion haiman kuolemaksi. Ja ikään kuin synneistä ei olisi rokotettu tarpeeksi, käteen iskettiin vielä diabetessakkolappu.

Silti muusikonrenttu ei tykkää syömisestä, mikä näkyy myös vartalosta. Piirun päälle nelikymppinen pappa on timmissä kuosissa, vaikkei se siitä numeroa teekään.

Niin, se on siis vaari.

Ensimmäinen tenava pyöräytti perillisen jokin vuosi sitten, ja muusikon toisen liiton jälkeläinen on samanikäinen kuin miehen lapsenlapsi.

Älkää vaan kysykö, että mikä täti tai eno sun muu setä yksi on toiselle.

En tiedä.

Siksi Kauniit ja Rohkeatkin oli aikoinaan meikäläiselle liian vaikea ohjelmaformaatti katsottavaksi.

– Alkoholia kului keikoilla, viikonloppuisin ja sitärataa. Se kauhein osio oli maanantaista keskiviikkoon, Jussi pohtii entisiä aikoja.

– Meni siinä tasaantumisessa …

– Ne morkkikset ja masennukset… niitä ei tosiaan kaipaa!

maanantai-aamu ja huomaan taas

etten virheistä pysty oppimaan

tää saan pään painamaan

kun aina tähän juttuun joudutaan

ja mä näen kuinka se sua satuttaa

en kai opi milloinkaan

Entinen speedygonzales taitaa olla nykyään hiljaisempaa miestä.

– On se vikkelä vieläkin, muistutetaan Naantalissa naama peruslukemilla.

– Tulen lavalle aika hissukseen ja lähden vähin äänin äkkiä pois, Rainio sanoo itse.

– Yhtään ei ole tarvetta jäädä notkumaan sinne…

– Pyydän usein myös muutaman valon itseeni päin lavalle, etten näe yleisöä. Ne aistii ja kuulee kyllä, Jussi hymähtää monimerkityksellisesti.

Uskon tietäväni, mistä on kyse.

Kemiaa

Turun Kooman keikalla mitkään spotit eivät pystyneet pitelemään naisten palvovien silmien poltetta pois Jussista ja Ressusta.

Paikka oli tuhannen turvoksissa Down By The Laiturissa pohjia imeneitä herkkuhelmoja, jotka osasivat poikien laulut ulkoa.

Näille kokolailla estottomille daameille ei myöskään tuottanut tuskaa heitellä vereviä kommentteja duolle kappaleiden välissä.

Nykyinen puoliso oli kuulema jossainpäin baaria katsomassa miestään.

Liekö sitten se vai aito häveliäisyys vaikuttanut, mutta eturivin pirjoja piti lempeän päättäväisesti komennella pysymään paidoissaan ja pöksyissään.

– Älkääs nyt käykö niin kuumana siinä…

Ressun blondius ja puudelimaiset vitsit olivat hulvattoman hurmaavia. Huomasin itse vapautuvani kipseistäni naurun myötä.

Mieshän on varsinainen koomikko!

ei elämää liikaa suunnitella saa

antaa sen mennä vain painollaan

jos vielä joskus tavataan – hyvä niin

jos ei – lakki päähän ja näkemiin

– Joo, se pomppii koko ajan ja touhuaa duracellina, Jussi nauraa.

– Pakkohan siinä on ollut ruveta pohtimaan omaakin liikkumista, vaikka mieluiten seisoisinkin kukkakeppinä ja laulaisin vakavana paikallani, Rainio veistelee satakuusikymmensenttisestä aisaparistaan.

No okei, muutama sentti päälle sukat jalassa :). Tosikko ja hupakko, pohdin itsekseni jälkeenpäin.

Missä Jussi kalastaa mollisävyiset romantikot, Ressu virvelöi kaikki ahvenista naapurinemännän uimalakkiin.

Oon ja en

Naantalissa bändi on trio. Velipojan lisäksi mukana on Turun kaupunginorkesterin klarinetisti kitaristina, mitä ei kyllä menosta ikinä uskoisi.

Herttimaleijaa mitkä otteet.

Rock!

Kaveri sai juuri kuukausipalkkaisen pestin vuodeksi, mikä tuntuu miellyttävän miestä.

– Vakituinen palkka, säännölliset tulot…

Se on täydellinen vastakohta Jussi Rainion ajatusmaailmalle:

– No onhan se ylellisyyttä, että parin päivän duunilla viikossa tekee elantonsa.

– En ole koskaan voinut sietää ajatusta kahdeksasta neljään-hommista, mies jatkaa.

– Ja silti porukka ei tunne Rainio Brosia. Että ihan kiva, mutta anteeks mikä?

– Ne tuntevat biisit, mutta ei meitä. Aika hassua…

joo mä oon, oon ja en

tuun ja meen

sen kaiken teen

minkä elämä kantaa eteiseen

joo mä oon, oon ja en

onnellinen

kun huomaan sen

ettei kuva koskaan oo täydellinen

– Kymmenen vuotta on tahkottu, jep…, mumisee Timo.

Keskinäinen nälvintä ja kukkotappelunpoikaset ovat jokakeikkaista kauraa. Siksi tosissaan heitetty kuitti Timon suusta nostaa melkein kyyneleet silmiini :

– Siinä vaiheessa kun työjutut menevät veljeyden ohi, lopetan!

Uhkaus on kuulemma kuultu ennenkin, mutta ei ihan näillä sanoilla, toteaa Juha hiljaisena.

Vaikka ne kuinka inttävät tikusta tulipaloa, kaikesta näkee ettei toinen olisi ihan yhtä kasassa ilman toista.

Veljesrakkautta, sitä se ilmiselvästi on.

Keikkamääriä on tiputettu villeimmiltä vuosilta kohtuullisempaan suuntaan.

– Kun puolisentoistasataa heittää vuodessa, niin ollaan aika ylärajoilla. Nyt mennään viikonloput ja jotain viikonpäiviä siihen päälle, Jussi laskeskelee.

Polku

Tekisi mieli kysyä mistä mies haaveilee, mihin tämä polku tällä kertaa on viemässä. Jätän sen kysymättä.

Ties vaikka vastaus löytyisi tulevien levyjen sanoituksista.

Juhlapukuinen kansa kiittää musiikista ja pyytelee poikia mukaan yökerhoon jatkoille.

Ääniduunareiden arkea on kuitenkin kamojen roudaus erinäisten käytävien ja kierreportaitten kautta ulkona odottavaan Chevrolettiin.

Väsymyksen siivittämät vitsit ovat osittain painokelvottomia, eli siis hulvattomia. Timon verbaaliakrobatia on omaa luokkaansa, vaikka se joka toisella rivillä kiroileekin tavaramäärän raskautta.

Tuntuu tyhmältä seisoa paikallaan, mutta kaikesta näkee että pienikin ulkopuolinen apu olisi vain tielläoloa ja häiritsemistä.

– On tätä muutama tuhat kertaa tehty…

Jokaisella tavaralla on autossa paikkansa, ja siksi homma toimii ilman sanoja. Pitkin päivää ja iltaa kummankin veljeksen kännykät ovat pirisseet. Kotiväki soittelee hyviä öitä isille, kyselee kuulumisia ja muuta tavalliseen perheen arkeen liittyvää.

– Kyllä se niin on, että nyt tämä on työtä. Ja että en meinaa muuta tehdä, Jussi on todennut aiemmin iltapäivällä.

– Se tunne, kun ensimmäinen kappale on soitettu ja saa istua kannujen takana… Se on se minun maailmani.

– Siellä olen oma itseni.

(Kuva Jus7)

lattia katto ja neljä seinää

ei pysty mua sisällä pitämään

aika muuttaa tuulen suuntaa

ja minua mukanaan

tuulensoittaja

otan ensi askelta

pilventekijä

kuljen syli avoinna